Säädyllinen murhenäytelmä kotikatsomo

Kaisa Rastimon ohjaama ja Helvi Hämäläisen kohuromaaniin perustuva elokuva Säädyllinen murhenäytelmä kuvaa helsinkiläisen sivistyneistöperheen sisäisen rakenteen vaurioitumista toisen maailmansodan kynnyksellä. Elokuva käsittelee painokkaasti ironisoiden aikanaan käytökselle asetettujen tiukkojen rajoitteiden aiheuttamaa tuskaa ja moraalista hämmennystä. Elokuvan ihmiset kamppailevat omien tunteidensa kanssa ja yrittävät lokeroida tuntemuksensa tuskallisen tarkasti määritettyihin käyttäytymissääntöihin.

Kunniantuntoinen tohtori Tauno Saarinen (Ville Virtanen) hullaantuu kesäisissä maisemissa vastoin kaikkia henkilökohtaisia vakaumuksiaan naapurin lapsenpiikaan (Saara Hilpinen). Tohtorin ihastus on aluksi luonteeltaan varsin teoreettinen; hän kirjoittaa 60-sivuisen tutkielman kiihkeistä tunteistaan. Tohtorin vaimo Elisabet (Päivi Akonpelto) saa tunnustuksen luettavakseen ja järkyttyy syvästi. Kun hän on valmis antamaan miehelleen anteeksi, teoreettinen ihastus on siirtynyt peruuttamattomasti käytännön puolelle. Tämän kolmiodraaman rinnalla kulkee tohtorin sisaren Naimin (Henriikka Salo) tarina. Veljen kiihkeämielinen tutkielma sysää Naimin palaamaan entisen miehensä Arturin (Timo Jurkka) luokse, jonka hän on jättänyt vuosia aikaisemmin. Alkoholisoitunut ja väkivaltainen Artur elää voimakastahtoisen äitinsä (Kyllikki Forssell) hallitsevan katseen alla ja käyttää säälimättömästi Naimin tunteita hyväkseen.

Säädyllisen murhenäytelmän ytimessä on kysymys onnellisuudesta. Jatkuvasti taustalla kuuluva kellontikitys kahlitsee henkilöiden onnellisuuden huikaisevalla tavalla. Kellon päättymätön raksutus toimii ihmisille ikään kuin muistutuksena sopivaisuuden rajoista. Kello tikittää niin tohtorin perheen kaupunki- ja kesäasunnossa kuin Arturin jo hieman rapistuneessa kartanossakin. Kuvaavaa on, että Elisabet antaa nuoreksi mieheksi varttuneelle pojalleen herätyskellon, jonka raksutus tulee vartioimaan tämän unta ja onnellisuutta. Näin jokainen ihminen siis kahlitaan näkymättömiin ja vallitseviin sääntöihin. Tohtori yrittää paeta näitä moraalisia säännöstöjä tikityksen ulottumattomille, luontoon, korostetun sivistymättömän tytön kanssa, jolle näillä säännöillä ei periaatteessa ole merkitystä. Hallitun ja hallitsemattoman välinen kytkös kiteytyy tohtorissa, joka pettää vaimoaan oikeastaan itsekään ymmärtämättä tekoaan.

Säädyllisessä murhenäytelmässä väreillä ja maisemilla on erinomaisen symbolinen arvo, mikä tulee mielenkiintoisimmin ilmi hillityn Elisabetin kohdalla. Elisabetin olemus sulautuu hämmästyttävällä tavalla lähes jokaiseen häntä ympäröivään tilaan. Toisinaan hänen vaatteensa mukautuvat ikkunaverhoihin, toisinaan taas lumiseen maisemaan, ja hänen äänensä on kuin hentoinen kuiskaus. Kuitenkin tässä olemattomuudessa ja kuulumattomuudessa piilee kenties Elisabetin lopullisen voiman salaisuus. Elisabet nimittäin on tavallaan elokuvan voittaja - hänen perheensä pysyy koossa tasapainon järkkymisestä huolimatta.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Kaisa Rastimo osaisi loihtia katsojan eteen visuaalisesti hämmentäviä kuvia. Elokuva on täynnä hätkähdyttäviä otoksia, jotka kilpailevat keskenään viehkeydellään ja suloisuudellaan. Kuvallisuuden rikkaus on taidokkaasti luotu, mutta se voi myös salakavalasti kääntyä itseään vastaan. Säädyllinen murhenäytelmä on kuin kuvakirja, jonka kauniita kuvia on verratonta katsella. Kuitenkin kauniit kuvat ikään kuin vaatisivat enemmän tekstiä väliinsä, jotta elokuva säilyttäisi eheytensä. Elokuva onkin hieman jännitteetön ja se nojautuu liiallisesti kuvallisuuteensa jättäen itse tarinan heikohkoille kantimille. Vaarana mahtipontisten visioiden käytössä on nimittäin se, että ne kumoavat toisensa ja jättävät lopullisen tulkinnan turhankin sisällöttömäksi ja epämääräiseksi.

Epämääräisyyttä voi toki pitää myös Säädyllisen murhenäytelmän voimavarana, mikä tarjoaa eräänlaisen turvan elokuvan keinottelevalle teennäisyydelle. Näyttelijät ovat pääosin uskottavia, mutta katsojan on vaikea olla huomioimatta paikoittaisia vaivaannuttavia tunnetiloja. Ylipäätään parhaimmillaan Säädyllinen murhenäytelmä on silloin, kun sen sallii avata katsojan eteen kauniita kotimaisia maisemia. Erityisesti suomalaisen kesän hurma on vangittu tavalla, joka luo huimaavan kaipuun kesän ensimmäisiä mansikoita kohtaan.

ks. ensi-ilta & Kaisa Rastimon haastattelu