Heinähattu ja Vilttitossu kotikatsomo

Kymmeniä viikkoja teattereiden ohjelmistoissa pyörinyt ja kolmisensataatuhatta katsojaa saanut kotimainen kokoperheen elokuva on iloinen ja hatunnoston arvoinen suoritus. Kaisa Rastimon ja Marko Rauhalan tekemä elokuvasovitus Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoista on onnistunut osoitus siitä, kuinka huolitellusti voidaan tehdä myös usein väheksytympää lastenelokuvaa. Heinähatun ja Vilttitossun toteutus kaikilla tasoilla ajaa monen muun suomalaistuotoksen ohi. Visuaalinen loisto ja monimuotoisuus on elokuvan taikasana ja tarkoitus.

Herttaisella tavalla nykyvanhemmuuden pulmia puiva ja yhteisöllisyyden hyvyyttä ohi individualistisen itsenäisyyden korostava elokuva suo katsojalleen monta antoisaa hetkeä. Mutta - onko Heinähattu ja Vilttitossu lastenelokuva? Vaikka suosio lasten keskuudessa on ollut suurta, niin lapsen näkökulmaa elokuvassa on varsin vähän läsnä. Lasten sija on nostaa aikuisten maailmaan kulminoituvat ongelmat esille, jotta vanhemmat voivat "kasvaa" niitä ratkoessaan, mutta lasten omat ja itsenäiset ongelmaratkaisut henkisine kasvuaskelineen jäävät lähinnä keskinäisen kärhämöinnin asteelle. Vaikutelma elokuvasta muotoutuu lopulta enemmän aikuisten opettavaisena komediana, jota lapsetkin voivat katsoa.

Koko perheen huomioivassa elokuva-ajattelussa ei suinkaan ole mitään pahaa, päinvastoin. Heinähatun ja Vilttitossun maailmassa ei vain ole muita lapsia ja kokonaisuudesta muotoutuu jopa epäihmismäisen onnellinen lintukoto, jota todellinen maailma ei vavisuta. Aikuiselle arkitodellisuuden ja pullantuoksuisen onnelan lomittaminen humoristisesti toisiinsa luonnistuu. Lapsen kohdalla tehtävä lienee vaikeampi. Ja vaikeaa aikuisille tuntuu olevan lapsille todellisten asioiden purkaminen lapsen kannalta analyyttisesti ja rakentavasti. Ideologialla "lasten on pakko mennä kouluun" jäädään periaatteellisesti aika kauas Klaus Härön Näkymättömän Elinan kaltaisista lapsen näkökulmaa kunnioittavista elokuvista.

Korkeatasoisesti tehty Heinähattu ja Vilttitossu edustaa joka tapauksessa juuri sen kaltaista av-kulttuuria, jota soisi tässä maassa tehtävän enemmän. Positiivinen ja hyvää tarkoittava koko perheen elokuva on näinä mediahulvattomina aikoina tärkeä ja vaalimisen arvoinen asia. Toivoisi vain, että tämän maan päättäjissäkin heräisi todellista tukiajattelua lasten- ja nuortenkulttuuria kohtaan ympäripyöreiden korulauseiden ja tyhjänpäiväisten poliittisten jaarittelujen sijaan.

Ja kuinka elokuva on tieteenkin ajan hermoilla perunantutkija-isän todetessa, että potut pitäisi oikeastaan syödä kuorineen. Näinhän se on todellistenkin tutkijoiden suulla sanottu. Perunoita, tätä kansallisruokaamme, ei siis pidä kuoria. Näin tärkeää tutkimusta ei sovi keskeyttää - edes lasten.