Bring Him to Me kotikatsomo

Australialaisohjaaja Luke Sparke jatkaa seikkailujaan eri tyylilajien viidakoissa. Red Billabong (2016) -toimintakomedian ja Occupation (2018) sekä Occupation: Rainfall (2020) -scifijännäreiden jälkeen Sparke on ottanut uutuuselokuvassaan Bring Him to Me (2023) aimo askeleen kohti synkempää ja osin realistisempaa kerrontaa.

Elokuva ei lämmittele katsojaa tuhlaamalla aikaa esimerkiksi taustoitukseen vaan tarina alkaa rullata välittömästi alkutekstien jälkeen. Pieleen menneen ryöstön seurauksena osa saalisrahoista on kadonnut ja keikan toimeksiantaja, kylmäsydäminen rikollispomo Veronica (Rachel Griffits), on päättänyt rankaista kuormasta syönyttä pikkurikollista (Jamie Costa). Klassikkoautolla kruisaileva rikollisjengin autokuski, eleettömällä ja uskottavalla roolityöskentelyllään koko elokuvaa kannatteleva Barry Pepper, saa käskyn kyyditä pahaa aavistamattoman kavaltajan teloitettavaksi palkkionjaon yhteydessä.

Ajomatkan aikana hermostuksissaan höpöttelevä kyytiläinen (Costa) ja kokenut kivikasvoinen kuljettaja (Pepper) oppivat kliseillä kuorrutettuja asioita toistensa rikollisista urapoluista sekä perhesuhteista aina potilastietoihin saakka (puolivälissä elokuvaa esiin nostettu Costan roolihahmon astma saa merkityksettömyydestään huolimatta kohtuuttoman suuren painoarvon). Matkan aikana myös tapellaan huoltoasemalla, valehdellaan liikennepoliisille sekä koetaan ihmepelastuminen aivan liian pitkäksi venytetystä uhkatilanteesta.

Bring Him to Me on kokonaisuudessaan mutkattomasti etenevä, helppotajuinen ja tiivis rikosjännäri. Toisaalta elokuva on myös yllätyksetön, ennalta-arvattava ja yksiulotteinen. Ainoa yritys sukeltaa syvemmin edes yhteen roolihahmoon (Barry Pepperin esittämään kuljettajaan) jää sekin valitettavan pintapuoliseksi. Elokuvan lopussa osin pakotetun tuntuisesti esitetyt ”dramaattiset juonenkäänteet” eivät nekään onnistu kääntämään katsojakokemusta positiivisen puolelle.