Poikani, poikani mitä olet tehnyt kotikatsomo

Eipä tiennyt eräs Mark Yavorski tulevaa panostaan elokuvataiteelle, kun hän otti ja lävisti äitinsä sapelilla San Diegossa 1979. Kreikkalaisesta klassisesta näytelmästä äidinmurhavirikkeitä saanut ja hiljalleen todellisuudentajunsa menettänyt kumma heppuli, kun oli juuri sellainen tapaus, josta Werner Herzog innostuu. Herzogin omalaatuinen, omaperäinen ja outo elokuvallinen linja perustuu pitkälti poikkeusyksilöiden edesottamuksien kuvaamiseen, joko fiktion tai dokumentarismin keinoin.

Tässä tapauksessa Herzog valitsi fiktion ja muokkasi tositapauksen perusteella oman visionsa, josta ensitöikseen karsittiin joutavat kiinnekohdat todellisuuteen. Poikani, poikani mitä olet tehnyt -elokuva on saanut tositapauksesta inspiraationsa, mutta ei teeskentele olevansa tositapauksen näennäinen dramatisointi tai realistinen kuvaus yhtään mistään. Elokuvan päähenkilönkään nimi ei ole Yavorski vaan Brad McCullum (Michael Shannon).

Toisaalta ehkä oli parempikin vaihtaa henkilön nimeä, sillä toista vuosikymmentä pohjatyötä tarinan eteen tehnyt Herzog ehti tapaamaan vankimielisairaalasta vapautetun ja terveen paperit saaneen Yavorskin, jolla oli kotonaan Herzogin Aguirrelle pyhitetty alttari. Tämän varsin häiritsevän kohtaamisen jälkeen Herzog päätti ennemmin ottaa vapauksia ja sepittää oman tarinansa. Parempi varmaan ollakin suututtamatta ex-miekkamiestä, jolla on Klaus Kinski seinäalttarillaan.

Kinskistä puheen ollen, jos Kinski eläisi, niin hän olisi ollut ehdoton ykkösvalinta rooliin, jossa päähenkilö vajoaa erittäin häiritsevällä tavalla täysin omaan maailmaansa. Maailmaan, jossa papupurkista tuijottaa ja juttelee itse Jumala, jossa pinkit flamingot ovat oivallinen panttivankivalinta ja jossa on järkevää kutsua itseään spontaanisti nimellä Farouk.

Vaikkei kukaan kenties voikaan saavuttaa Kinskin hulluudesta kumpuavaa neroutta, niin Michael Shannon heittäytyy rooliinsa erittäin intensiivisesti. Shannon muistuttaa hyytävällä tavalla niitä avohoitoon säästösyistä päästettyjä mutta oikeasti laitoshoitoon kuuluvia kummallisia höpöttäjiä ja tuijottajia, jotka ovat nykyisen ”paremminvointivaltiomme” kasvot. Heitä, jotka saattavat äkisti tempaista jotakuta kirveellä metrossa päähän tai jotka vaikuttavat sulkeutuneilta mutta muuten normaaleilta aina siihen asti, että soittavat naapurinsedän ovikelloa, puhuvat hetken kielillä ja tuikkaavat sen jälkeen 47 pistohaavaa lihaveitsellä.

Kenties häiriintynein kohtaus on kuvattu käsikameralla laittomasti Kiinassa, jonne Herzog ja Shannon menivät turistiviisumilla ilman turhia kuvauslupia. Shannon rymyää sissihenkisesti kiinalaisella torilla ja tuijottaa silmät palaen salakameraa hämmentävän äänimaailman saattelemana. Otos ei liity millään lailla tarinaan, mikä tekee siitä varsin hätkähdyttävän. Herzog tyylittelee ja irrottelee tahtonsa mukaan, ja kohtaukset vaihtuvat lennossa toiseen epäkronologisessa mutta tarkkaan hahmotellussa järjestyksessä. Hämärä ja paikoin varsin ahdistava tunnelma yhdessä nyrjähtäneen ääni- ja kuvamaailman kanssa lisäävät irrallisuuden ja epätodellisuuden tuntua.

Monet henkilöhahmot ovat yhtä vinoutuneita kuin tarinakin. Esimerkiksi Brad Dourif esittää McCullumin strutsinkasvattajasetää, joka räjähtää äkisti kiukunpuuskaan kunnes visioi äkisti ponilla ratsastelevasta kääpiöstä, jota jättilintu ajaisi takaa. Kääpiön mukanaolo sopii yhtä lailla Herzogille kuin tuottaja David Lynchille, mutta onneksi kääpiö ei sentään astu rubiininpunaisten verhojen takaa ja takaperin manaa. Se olisikin vaatinut tuimaa annosta Gambinaa.

Heikomman ohjaajan käsissä ja huonommilla näyttelijäsuorituksilla elokuvasta olisi voinut tulla täysin käsittämätöntä tekotaiteellista roskaa. Nyt siitä tuli yksi Herzogin uran kummallisimmista ja häiriintyneimmän oloisista elokuvista, jonka Venetsian elokuvajuhlienkin raati nimesi Kultaisen Leijonan ehdokkaaksi 2009. Poikani, poikani mitä olet tehnyt on kauhuelokuva ilman fyysistä uhkaa, väkivaltaa valkokankaalla tai verta. Se on murhamysteeri ja panttivankidraama, jossa tiedetään alusta asti kuka on tehnyt mitä ja missä mennään. Kyse ei ole sanoista ”mitä” tai ”miksi” vaan ”miten”.

Rosoisessa, anteeksipyytämättömässä ja reaalitodellisuudesta piittaamattomassa linjassaan Herzog ei taatusti miellytä kaikkia, eikä elokuvaan ole mitenkään helppo päästä sisälle. Ehkei siihen tarvitsekaan päästä, sen kuin vain nauttii väkevästä tarinasta ja Herzogin persoonallisista visioista sen sijaan, että ymmärtää täysin mistä on kyse ja kuulee pian itsekin Jumalan äänen Saarioisten roiskeläppäpitsasta.