Kuoleman ajojahti kotikatsomo

Vanhanajan toimintaikonien Charles Bronsonin (1921–2003) ja Lee Marvinin (1924–1987) näkeminen samassa elokuvassa on aina yhtä sykähdyttävää. Tosin Likaisen tusinan (1967) jälkeen miehet nähtiin yhdessä valkokankaalla vain kertaalleen elokuvassa Kuoleman ajojahti.

Löyhästi tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo murhasta epäillyn turkismetsästäjän jahdista Kanadan vuoristossa. Bronson esittää erämaassa kotonaan olevaa erakoitunutta metsästäjää, Albert Johnsonia, ja Marvin häntä vastentahtoisesti jahtaavaa vuoristopoliisia, Edgar Milleniä.

Kuoleman ajojahtia ei voi olla vertaamatta vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneeseen Taistelijaan (First Blood, 1982). Käytännössä elokuvien perusasetelma on sama: yksinäistä, oikeamielistä ja selviytymistaitoista miestä jahdataan syyttömänä pitkin erämaata. Taistelija on fyysisenä toimintaelokuvana sekä yhteiskunnallisen sisältönsä puolesta kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin. Kuoleman ajojahtiin ajan hammas on taas vääjäämättömästi purrut. Se on oman aikansa tuote.

Elokuvan ohjaaja Peter Hunt ansioitui 1960-luvulla James Bondien leikkaajana. Ohjaajana hän debytoi Bondin ohjaksissa saadessaan vastuulleen Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969). Bondmaisuus näkyykin Kuoleman ajojahdin maisemakuvien komeudessa ja toimintakohtausten jäykkyydessä.

Aikakauden moniin toimintaelokuviin, kuten Taistelijaan, verrattuna Kuoleman ajojahti on dynamiikaltaan varsin staattinen. Toiminnalla kuin ei draamallakaan kyetä rakentamaan kovin suuria jännitteitä, ja elokuva lepääkin paljolti Bronsonin ja Marvinin karisman varassa. Tosin näiden miesten harteilla on kannateltu rutkasti huonompiakin elokuvia, joten perinteikkäänä perustoimintana Kuoleman ajojahti on rautaisten ammattilaisten takuuvarmaa työtä.

Kuoleman ajojahti on myös eräänlaisen siirtymäkauden elokuvia. 1980-luvulla suureleisyys pesiytyi vähitellen valkokankaan valtavirtatoimintaan ja yksinkertaisemmista toimintarypistyksistä tuli kasvavien videomarkkinoiden vetureita. Marvin ei Kuoleman ajojahdin jälkeen tehnyt enää montakaan elokuvaa. Hänen joutsenlaulukseen jäi Chuck Norrisin kanssa tehty kulttiklassikko Delta Force (1986). Bronson taas urautui 80-luvun väkivaltatoiminnan tinkimättömäksi jääräksi, mistä hänen seuraava elokuvansa Väkivallan vihollinen II (1982) on hyvä esimerkki. Kuoleman ajojahti onkin jäänyt Bronsonin uralla Pirullisen koston (1984) ohella viimeisiksi mainitsemisen arvoisiksi elokuviksi unohtamatta Sean Pennin The Indian Runneria (1991). Pennin hienossa elokuvassa vanha kivikasvo teki yhden uransa koskettavimmista rooleista.