Parempi kuin Beckham kotikatsomo

Gurinder Chadhan elokuva Parempi kuin Beckham kertoo teini-ikäisestä Jesminderistä (Parminder Nadra), joka haluaa intialaisen perheensä kielloista huolimatta pelata tyttöjen jalkapallojoukkueessa. Jessin rinnalla joukkueessa seisovat Jules (Keira Knightley) ja joukkueen valmentaja (Jonathan Rhys Meyers). Harmittoman komedian tarina kertoo tytön itsenäistymisestä kahden kulttuurin välissä, mutta kolmiodraamaltakaan ei vältytä. Hiukan verkkaisesti etenevään elokuvaan tulee virkistävää puhtia vasta aivan loppumetreillä.

Parempi kuin Beckham on "etnisestä" teemastaan huolimatta hyvin tavanomainen teinikomedia. Se ei ole draamallisesti kovin ihmeellistä katsottavaa, ja vaikkapa trailerin perusteella olisi odottanut enemmänkin kulttuurien yhteentörmäysten kuvausta. Nyt esimerkiksi päähenkilön sukulaiset jäävät pelkiksi yksiulotteisiksi karikatyyreiksi, joiden ei anneta edes puhua kovin paljon. Tarina itsessään on niin ikään kovin yksioikoinen: nuori nainen haluaa harrastaa jalkapalloa vakavissaan, kohtaa vaikeuksia ja voittaa ne. Ongelmat ratkeavat epätodellisen mutkattomasti.

Elokuvan epärealistisuus hämmentää. Tuntuu jotenkin amerikkalaiselta, että elokuvan Englannissa paistaa alituinen aurinko ja että kaikki tyttöjoukkueen pelaajat ovat niin huomattavan kauniita. Nuorten naisten elämä on muutenkin ilmeisen helppoa, sillä ainakin Jesminderin perhe vaikuttaa huomattavan varakkaalta. Olisikin paljon mielenkiintoisempaa nähdä särmikkäämpiä ja realistisempia naisurheilukuvauksia, jos sellaisia tulisi esim. Englannista. Lähtökohdistaan huolimatta Parempi kuin Beckham on näet niin vanhaan amerikkalaiseen urheiluelokuvan muottiin tehty elokuva, että se tuottaa suorastaan pettymyksen.

On sinänsä hienoa, että naisistakin tehdään elokuvia, joissa urheilu on keskeisessä osassa. Moni varmasti nauttii elokuvan energisestä pelikuvauksesta ja kauniiden tyttöjen fyysisyydestä. Pelikuvauksessa on kuitenkin yksi ongelma: se koostuu vain vauhdikkaista vilahduksista. Pelin kulkuun ei ole suunniteltu pelin sisäistä käsikirjoitusta siitä, mitä kentällä loppujen lopuksi tapahtuu. Kuva pelin kulusta jää hyvin katkonaiseksi. Erityisen huvittavakaan elokuva ei ole "pakollisine" lesbofobisine vitseineen. Kaikki tuntuu ennalta kuullulta ja nähdyltä. Ehkä pirteintä elokuvassa ovatkin sen lopputekstien aikana näytetyt pelleilyt. Toivoa sopii, että Britannian maahanmuuttajat uskaltavat tulevaisuudessa hiukan vapautua Hollywoodin hajuttomista muoteista ja tehdä arkirealistisempaa, oikeasti hauskaa elokuvaa myös teiniaiheista.