Nuori Hannibal kotikatsomo

Tohtori Lecter, eli tuttavallisemmin Hannibal, on saavuttanut populaarikulttuurin pahisten joukossa vankkumattoman aseman. Kannibalismia harjoittavasta psykopaatti-tohtorista ollaan niin innostuneita, että hahmon nimissä voidaan markkinoille tupata kaikenmoista roskaa. Ja Nuori Hannibal on roskaa, täysin turhanpäiväistä roskaa.

Hannibalin nuoruusvuosista kertovan löylynlyömän jutun kohdalla kummastuttaa kaksi asiaa: tarina on todellakin Thomas Harrisin käsialaa ja elokuvan on ohjannut Tyttö ja helmikorvakoru -elokuvallaan ansaitusti huomiota saanut Peter Webber. Miten osaavista käsistä voi syntyäkin jotain näin tolkutonta ajan ja energian hukkaa.

Thomas Harrisin Punainen lohikäärme ja Uhrilampaat ovat modernin amerikkalaisen jännityskirjallisuuden klassikoita. Löysemmin rantein kynäilty Hannibal olisi ollut täysin sopiva lopetus Lecterin sivupolusta alkaneelle tarinalle, mutta rahanhimo lienee vieläkin turmiollisempaa kuin lihanhimo. Harrisin neljäs Lecterin ympärille rakennettu teos, Hannibal Rising, julkaistiin loppuvuodesta 2006 ja jo muutamaa kuukautta myöhemmin siitä oli tarjolla elokuvaversio. Lievästi sanottuna tehtailun makua.

Ja Harrisin kynäilemä tarina on kaikeksi hämmästykseksi Nuoren Hannibalin suurin ongelma, sillä se on tolkuton, epäuskottava, epäkiinnostava ja draamallisesti valju. Nuori Hannibal on kuin kuka tahansa kostajaukko viuhtoessaan miekalla lapsuutensa tärvelleitä sotarikollisia. Ei ole edes yritystä rakentaa vakavaa ja syvätarkkaa kuvaa tulevasta tohtorista. Ehkä Harris on tietoisesti työstänyt näin tolkuttoman huonon tarinan vain päästäkseen eroon velvoitteista kirjoittaa lisää Lecterin tekemisistä.

Peter Webberiä ei voi ainakaan kiitellä kyvystä valita ohjattavakseen kunnollisia tarinoita ja käsikirjoituksia. Tyttö ja helmikorvakoru oli sellainen kuvallinen taidonnäyte, että sen myötä nuorelle ohjaajalle olisi luullut mahdollistuvan toisenlaisiakin projekteja.

Visuaalisuudeltaan Nuori Hannibal on toki hiottu ja harkittu – tosin hienommista nyansseista ei saanut mitään tolkkua, koska levittäjän katseluun toimittama dvd-versio oli tekniseltä laadultaan käytännössä lähes katsomiskelvotonta pikselipuuroa. Taidokkaallakaan kuvankäytöllä ei tarinan puutteita kuitenkaan kyetä korjaamaan. Huolellisesti rakennettujen kohtausten tunnelma valahtaa olemattomiin viimeistään, kun näyttelijät aukovat suitaan ja päästävät ilmoille tahdittoman onnetonta dialogia.

Elokuva oli taloudellisesti floppi ja ilmeisesti Harriskin kirjoitti tarinan vain puolipakon edessä. Olisiko tämä taloudellinen epäonnistuminen – taiteellisesta nyt puhumattakaan –vihdoinkin jonkinlainen päätös Lecterin edesottamuksille. Ranskalaisen Gaspard Ullielin ilveily nuorena Hannibalina kun sai kaivamaan hyllystä sen ensimmäisen Lecter-leffan eli Michael Mannin Psykopaatin jäljillä, jossa nähdään se ainoa oikea elokuvallinen Hannibal Lecter Brian Coxin edelleen kylmäävästi tulkitsemana.