Inna de Yard valkokangas

Buena Vista Social Club (1999) toi vuosituhannen vaihteessa esiin kuubalaisen musiikin supertähdet, jotka jäivät aikoinaan ilman suurta kansainvälistä huomiota, kun Kuuban kauppasaarto sulki heidät isojen musiikkimarkkinoiden ulkopuolelle. Dokumentti kronikoi heidän uraansa ja suhdettaan maansa musiikilliseen perintöön. Suosittu dokumentti ja sen rinnalla kulkenut konserttikiertue, nousivat suosituksi konseptiksi tämän vuosituhannen musiikkidokumenteissa, kuten esimerkiksi The Funk Brothersin urasta kertova Standing in the Shadows of Motown (2002). Unohdettujen artistien rinnalle nousivat dokumentit, jotka nostivat esiin musiikin unohdettuja taustavoimia, kuten Twenty Feet from Stardom (2013) tai The Wrecking Crew! (2008).

Inna de Yard on musiikkiprojekti, joka toi yhteen joukon Jamaikan kärkimuusikoita. Tarkoituksena oli palata musiikillisille juurille ja uudelleen tulkita akustisesti klassikkoja. Kuistilla yhdessä hengailevat muusikot hyppivät sulavasti skasta ja rocksteadystä reggaehen ja rakkauslauluista poliittisiin kulmakiviin. Musiikillinen matka vie muusikot takapihan kuistin musiikkipiiristä Pariisin Le Trianonin lavalle esiintymään ison yleisön eteen.

Kotimaassaan Inna de Yardin artistit elävät vahvasti yleisönsä sydämissä. Heidät tunnistetaan Kingstonin rannoilla ja kaduilla, eivätkä nuoret muusikotkaan ole unohtaneet innoittajiaan. Ulkomailla heidän nimensä ovat kuitenkin tuntemattomampia, vaikka miehillä on näyttää lehtileikkeitä ylistävistä arvioista ja pätkiä televisioesiintymisistä.

Kuten Kuuban kauppasaarto katkaisi monen muusikon kansainvälisen uran Buena Vista Social Clubissa, jäivät monet muusikot Inna de Yardissa kotimaahan useasti Yhdysvaltojen huumepolitiikan takia. Katkeruutta ei elokuvassa kuitenkaan ole, vaikka menetettyjä mahdollisuuksia läpimurtoa muistellaan hieman kaihoten.

Kun tarkoituksena on kronikoida maan musiikillista perinnettä, mahtuu siihen kappaleita hyvin laajalla skaalalla. Panafrikkalaisesta liikkeestä kertovat poliittiset laulut saavat rinnalleen tarinoita rakkaudesta. Länsimaisten laulujen kuten Speak Softly Love tyyppiset toisinnot eivät ole yhtä kiinnostavia kuin Row Fishermanin kaltaiset työlaulut lauluntekijöiden arjesta. Oman silauksensa poliittisten laulujen joukkoon antaa Judy Mowatt, jonka Black Woman nostaa esiin naisten asemaa muuten hyvin miesvaltaisessa dokumentissa. Sykähdyttävin elokuvan kappaleista on Derijahin kuolleelle sisarelleen omistettu Tribute to My Sista.

Inna de Yard on letkeällä reggae-poljennolla rytmitetty dokumentti, jonka hyväntuulisuus on tarttuvaa, vaikka matkaan mahtuu myös surullisempiakin säveliä. Se tarjoaa kevyen katsauksen Jamaikan reggaekulttuuriin ja samalla maalailee komeilla kuvilla Kingstonin rantoja sekä kaupungin katuja. Vaikka kovin pintaa syvemmälle ei dokumentissa päästä, on katsaus yllättävän monipuolinen. Le Trianonin konserttien toisinnot tuntuvat hieman päälle liimatuilta ja elokuva onkin parhaillaan ollessaan saarivaltion suojissa. Lopputuloksessa on hieman matkailuvideon makua.