Moonlight Mile - Surun tie kotikatsomo

Diana Floss on kuollut ampumavälikohtauksen viattomana sivullisena. Hautajaisissa on läsnä Dianan sulhanen Joe (Jake Gyllenhaal), johon kohdistuu yhtä paljon myötätuntoa kuin lapsensa menettäneisiin vanhempiin, Beniin (Dustin Hoffman) ja JoJoon (Susan Sarandon). Jokainen käsittelee Dianan kuolemaa eri tavoin. Benin mielestä työ on parasta lääkettä, kun taas Joella on muitakin ahdistumisen aiheita. JoJo kärsii kirjoittajan blokista ja heittelee lahjaksi saatuja elämänhallintaoppaita tuleen.

Ohjaaja Brad Silberling tunnetaan Felicity-tv-sarjan ja elokuvan Enkelten kaupunki (City of Angels, 1998) ohjaajana. Moonlight Milen hän on myös käsikirjoittanut, mistä johtunee elokuvan intiimi ja lämmin sävy. Kukapa nyt omaa lastaan tahtoisi kovin pahoin pidellä.

Moonlight Mile välttää melodramaattisuuden olemalla aidosti hauska tilanteissa, joissa sitä vähiten odottaa. Toisin sanoen elokuvassa kuvataan elämää: hassuja ja epäsopivia tilanteita kun sattuu yhdelle jos toisellekin suunnittelematta. Herkullisemmat hetket ovat ylivoimaisesti niitä, joissa ulkopuoliset eivät kykene suhtautumaan sureviin omaisiin muuten kuin välttelemällä tai olemalla yliempaattisia. Koomisuudesta huolimatta teoksessa on suuri määrä aitoa tunnetta. Rakkaustarinat ovat kauniita ja oikealla tavalla epätoivoisia.

Elokuvassa parasta ovat näyttelijät. Dustin Hoffmanin ja Susan Sarandonin yhteistyö on melkein häkellyttävän hienoa: valkokankaalla on 30 vuotta naimisissa oleva aviopari, jotka ovat yhtä omine hassuine piirteineen. Jake Gyllenhaalista (Donnie Darko, Bubble Boy) on otettu irti se, missä hän on jo osoittanut olevansa hyvä. Joen rooli on hyvinkin lähellä Donnie Darkoa, nuoruuden skitsofreenisista tuntemuksista kärsivää lukiolaista. Joe on vain hiukan vanhempi, mutta yhtä ahdistunut ja tietoinen asioista, joita muut eivät tiedä.

Moonlight Milella on myös eräs ansio, johon harvoin törmää: ajattomuus. Nykyään monilla ohjaajilla tuntuu olevan kovin tärkeää luoda aitoa ajankuvaa, jolloin itse tarina saattaa unohtua. Moonlight Milessä 70-luku ei hyppää silmille kaikkine kliseineen, vaan muodostaa tunnelmallisen taustan musiikkina ja maanläheisinä väreinä. Tärkeää on, että tapahtumat voisivat tapahtua myös nyt, tässä hetkessä.