Baudelairen perheen nokkelien orpojen synkkä tarina
Hauskat pienet satuelokuvat ovat oma lukunsa, kun Lemony Snicket aloittaa epämiellyttävän ja surullisen tarinansa Baudelairen perheen lapsista, jotka jäävät orvoiksi, kun he menettävät tulipalossa niin kotinsa kuin vanhempansa. Pankkiiri Poe on määrätty Baudelairen perheen valtavan omaisuuden haltijaksi kunnes Violet, Klaus ja Sunny kasvavat aikuisiksi. Sitä ennen lapsille on kuitenkin löydettävä uusi koti ja uudet vanhemmat.
Ensimmäiseksi Poe vie lapset näyttelijä kreivi Olafille, jonka ego on linnaansa suurempi ja jolla tuntuu olevan lasten ja heidän omaisuutensa suhteen omat, kierot suunnitelmansa. Orvot joutuvat Olafin linnassa orjatöihin sillä aikaa, kun kreivi itse paisuttaa teatteriseurueessaan egoaan entisestään. Kun Olaf pysäköi autonsa yhteisen autoajelun päätteeksi keskelle rautatietä ja lukitsee lapset autoon lähtiessään ostoksille kuolema käy lähellä. Lapset pelastuvat täpärästi. Poe sattuu paikalle ja on aika siirtyä seuraavan huoltajakokelaan luo. Mutta mihin lapset sitten menevätkin, he eivät ole kierolta Olafilta turvassa.
Ahneus saa Olafin jahtaamaan orpoja ja heidän omaisuuttaan, eikä mikään este tunnu hänelle liian haastavalta. Olafin hamutessa suurta omaisuutta lapset lähinnä koettavat pysytellä hengissä ja löytää itselleen sopivan, uuden kodin. Orpojen elämän katkeruutta on elokuvassa hyvin vähän, jos alkuunkaan. Lasten elämä on pikemmin seikkailu ja heidän vanhempiensa kuolema on arvoitus, johon liittyvät kaukoputket ja tulipalot. Ahneen Olafin juoniessa omia kuvioitaan, lapset pysyvät hengissä erikoislahjojensa avulla ja ennen pitkää selvittävät mysteerit.
Elokuva aloitetaan valoisasti ja odotukset kasvavat leppoisan alkusirkuttelun jälkeen. Lemony Snicket (Jude Law) kertoo, että luvassa on synkkä ja surullinen tarina Baudelairen orvoista. Tässä kohtaa herää kysymys: millainen on nykypäivänä synkkä ja surullinen tarina? Ensimmäinen vertailukohta itselläni on Grimmin sadut, joten jäin odottamaan modernia Grimmin satua, jossa synkkä on synkkää ja lapset syödään oikeasti. Nykypäivän trendiin näyttää kuitenkin kuuluvan, että oikeasti ei tapahdukaan mitään synkkää ja hirvittävää. Jos jotain kamalaa tapahtuu, on parempi laukaista tilanne sopivalla annoksella huumoria ja niin Lemony Snicketin sävyt ovat pikemmin tuttuja mustaa komiikkaa pursuavasta Addams Familystä kuin Grimmin saduista. Joillekin katsojista sen sijaan voi epämiellyttäviä kokemuksia tulla Olafia esittävän Jim Carreyn naamanvääntelystä, joka on motivoitu sillä, että hän esittää useampaa roolihenkilöä.
Orpojen synkeä ja surullinen tarina ei kosketa. Kun lupaukset synkeästä tarinasta on lässäytetty, käteen jää, jälleen kerran, teknisesti hyvin tehty, värimaailmaltaan synkkä, mutta sisällöllisesti melko köyhä seikkailu.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,3 / 6 henkilöä