Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja valkokangas

Mitä saadaan, kun ympätään useampi suuri tähti samaan filmiin? Paljon pullistelua ja ylidramaattista näyttelemistä. Tosin tunnustaa täytyy, etten ole lukenut kirjoja, joihin Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja pohjautuu, mutta useammat hard core -fanit ovat todenneet, että kirjasarjan synkkä ja melankolinen tunnelma on muutettu Hollywoodin viihdekoneistossa koomiseksi farssiksi. Ja siltä se tosiaan täältä katsojan penkistäkin näyttää. Kolmen orpolapsen epäonnekas ja hieman pelottavakin tarina jää valitettavasti täysin lavan omivan Jim Carreyn varjoon. Tunnelma ei ole kuitenkaan täysin pilalla, koska elokuvan pelastaa ensinnäkin Jude Law hauskan ironisena kertojaäänenä, sekä useammat hykerryttävät sivuhahmot Billy Connollyn esittämästä käärmekeräilijästä Timothy Spallin jäykähköön pankkiiriin.

Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja on ensimmäinen, ja Harry Potter -saagan jo tuntien ei suinkaan viimeinen elokuva, joka perustuu Daniel Handlerin samannimiseen kirjasarjaan. Tämän elokuvan tapahtumat kattavat kolme ensimmäistä kirjaa, ja niissä Baudelairen perheen lapset Violet (Emily Browning), Klaus (Liam Aiken) ja Sunny (Kara ja Shelby Hoffman) menettävät vanhempansa omituisessa tulipalossa. Lasten huoltajuus määrätään eksentriselle ja pelottavalle kreivi Olafille (Jim Carrey), joka juonii lasten pään menoksi saadakseen heidän valtavan omaisuutensa. Violetin keksijäkyvyt, Klausin kirjatietous ja Sunnyn hampaat joutuvat lujille seikkailussa, jossa ratkaistavana ei ole pelkästään lasten kohtalo, vaan myös suuri salaisuus.

Ennen turhaa uusintaversiota Enkelten kaupungista (1998) ja koskettavaa Moonlight Milea (2002) Brad Silberling ohjasi lähinnä tv-sarjoja. Ensimmäinen Lemony Snicket -elokuva näyttäisi kuitenkin olevan ohjaajan menolippu korkeampiin sfääreihin. Silberling on kieltämättä onnistunut, yhdessä massiivisen tuotantokoneiston kanssa, luomaan vaikuttavat lavasteet tätä goottitunnelmaista lastentarinaa varten. Meininki on mukavasti vinksallaan ja metatasoillakin leikittelevä tarina pysyy melko hyvin kasassa. Joistakin henkilövalinnoista voidaan kuitenkin olla montaa mieltä. Lapsinäyttelijöistä ei hirveästi voi vielä mitään sanoa, he joutuvat pitkälti aikuisten tähtien jyräämiksi. Meryl Streepin roolisuoritus täti Josephinena hipoo huonon koomisuuden rajoja, puhumattakaan moninaamaisesta Jim Carreysta. Miehen hysteerinen kohellus kuuluu varmaankin kirjojen jo luoman hahmon maneereihin, mutta jotenkin tuntuu, että egosentrisestä kreivi Olafista olisi saanut enemmän irti vähemmällä yrittämisellä. Dustin Hoffman sentään ymmärtää pysyä roolinsa rajoissa kirpakkana kriitikkona.

Kaiken kaikkiaan, Hollywood on jälleen kerran onnistunut luomaan koko perheelle sopivan elokuvasarjan, jonka jatkoa varmasti useat lapsukaiset – sekä eittämättä myös jotkin aikuiset – vartovat innostuneina. Kiirettä tekijöillä pitää, jos aikovat pitää lapset oikean ikäisinä ja aikuistähdet kiinnostuneina jatko-osien ajan. Ja ei kun odottamaan millaisiin seikkailuihin nuoret macgyverit seuraavaksi itsensä sotkevat.