Monster Hunter kotikatsomo

Ennen vanhaan ison budjetin elokuvista tehtiin tietokone- ja videopelejä. Moni muistaa esimerkiksi Amstradille 1986 tehdyn Cobra-pelin. Tehtiinpä jopa suomalaisista elokuvista pelejä. Samana vuonna 1986 näki päivänvalon Uuno Turhapuro muuttaa maalle -peli, joka oli paitsi ensimmäinen Suomessa tehty lisenssipeli myös järjettömän, raivostuttavan vaikea. Omien refleksiensä toimivuutta ja kykyä nöyrtyä väistämättömän game overin edessä voi tänä päivänä testata vaikkapa Tampereen Vapriikin pelimuseossa.

Suurin osa lisenssipeleistä oli onnettomia räpellyksiä siinä missä elokuvat olivat menestyksiä. Nykypäivänä tilanne on kääntynyt päälaelleen, sillä monet pelit ovat ison budjetin menestystarinoita ja niistä tehdyt lisenssielokuvat ovat suurelta osin onnettomia räpellyksiä.

Tästä hyvänä esimerkkinä on Monster Hunter, samannimiseen hyvin myyneeseen hirviönmätkintäpeliin perustuva lisenssielokuva. Sen ohjaajana on videopelielokuvien alagenreen erikoistunut Paul W.S. Anderson. Vuoden 1995 Mortal Kombatin jälkeen Anderson on ohjannut laskujeni mukaan peräti yhdeksän videopeleihin perustuvaa elokuvaa. Andersonin kädenjälki on pääsääntöisesti ollut onttoa, mekaanista, puhtaasti visuaalisuuteen ja efekteihin perustuvaa ja rutiininomaista. Niin nytkin.

Ajoittain Anderson on saanut tehtyä hetkellisesti viihdyttäviä roskaleffoja, joiden toiminnallinen rytmi on jaksanut viihdyttää tovin. Monster Hunter on kuitenkin kelvotonta roskaa jopa Andersonin mittapuulla. Siinä on täysin rytmitys hukassa, ja kohtaukset ja hahmot on imitoitu ja leikelty useasta täysin erilaisesta elokuvatyypistä. Ne on parsittu rumaksi reikäiseksi tilkkutäkiksi, joka epäviihdyttää loppuun asti.

Jopa oikeissa sijainneissa Afrikassa kuvatut maisemat ja taustat näyttävät halvan muoviselta. Täysin epäloogisessa ekologisessa ympäristössä hyörivät pikselimössömonsterit näyttävät juuri siltä mistä ne ovatkin peräisin, eli pelikonsolin ruudulta. On arvoitus, mihin ihmeeseen elokuvan 60 miljoonan budjetti on käytetty.

Suuresta osasta videopelisovituksista ei tähän päivään mennessä ole kummoista elokuvallista iloa ollut. Erityisesti toimintapainotteiset videopelit ovat lähinnä peliohjaimen refleksinomaiseen paukuttamiseen tarkoitettuja viihdykkeitä. Niiden viehätys on siinä, että saa itse ohjata hahmoja ja vaikuttaa niiden menestymiseen. Videopelielokuvissa ei saa kuin tylsästi katsella kuinka kaksiulotteiset pelihahmot mätistävät CGI-olentoja vailla taustaa, historiaa tai merkitystä.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä kehnojen roskaelokuvien tekeminen tekee varmasti hyvää ohjaajan parisuhteelle. Samassa tiimissä on nimittäin Andersonin vaimo Milla Jovovich, joka on jo kuudetta kertaa pääroolissa aviomiehensä elokuvissa. Tällä kertaa roolihahmon nimi on kapteeni Natalie Artemis, joka joutuu toiseen ulottuvuuteen tyhjästä esiin tupsahtavien videopelihahmojen seuraksi mätkimään digitaalisia pelivastustajia.

Ilmeisesti pelifranchise-nimet vetävät sen verran katsojia, että samaa kaavaa voi toistaa vuodesta toiseen ja hankkia sillä elantonsa. Avioliitolle tekee varmasti hyvää, kun aviopari jakaa sopivasti toistensa kiinnostuksen kohteita ja viihtyy samassa yrityksessä. Millan myöskään ei tarvitse käydä erikseen kuntosalilla tai jumpassa työpäivän jälkeen, kun keskiverto työpäivä sisältää valmiiksi muovimiekkojen heiluttelua ja vaijereissa pomppimista.

Se selviää tulevaisuudessa, voiko pariskunta jatkaa bisnestään eläkeikään asti. Sekin jää tulevaisuuden arvoitukseksi, tehdäänkö joskus elokuvallisesti merkittävä teos, joka perustuu konsoli- tai tietokonepeliin. Lähdemateriaalia voisi kartoittaa vaikkapa klassisten tietokoneroolipelien osalta sen sijaan, että tehdään taas uusia refleksi- ja naksuttelupeleihin perustuvia elokuvia. Planescape: Torment ja Ultima VI vain käsikirjoituksen pohjaksi, tai Fallout, josta tv-sarja onkin suunnitteilla.