Manaaja: Uskon merkki kotikatsomo

Kauhuelokuviin erikoistunut tuotantoyhtiö Blumhouse on tuottanut vuosien varrella muutamia ansiokkaita kauhuelokuvia. Onnistuneempien ja innovatiivisempien elokuvien rinnalla on käyty kuppaamassa myös kauhun vanhoja menestyksiä, joista David Gordon Greenin ohjaama Halloween (2018) käy masentavana esimerkkinä. Nyt Green ja Blumhouse ovat tarttuneet maineeltaan kaikkein pelottavimpaan kauhuelokuvaan eli Manaajaan (1973).

Manaajalle on tehty jatko-osia jo aiemmin. Ne ovat olleet samanlaisia kuin Tappajahain (1975) vastaavat: kukaan ei halua muistaa sellaisia edes olevan olemassa. Vanhojen teinislasherien ryöstöviljelyn voi vielä ymmärtää dollarien kiiluna silmissä, mutta klassikkoelokuvilla ratsastaminen ei kerro muusta kuin harkintakyvyn ja hyvän maun puutteesta.

Manaajan ohjaaja William Friedkin (1935–2023) ei eläessään sanonut juuri mitään myönteistä elokuvansa jatkoyritelmistä, eikä uusin Manaaja: Uskon merkki tehnyt poikkeusta. Ainoastaan kolmannen Manaajan käsikirjoitusta Friedkin piti aikanaan kelvollisena, olihan se hänen ystävänsä kirjailija William Peter Blattyn (1928–2017) käsialaa hänen omasta jatkoromaanistaan. Blatty ei kuitenkaan saanut houkuteltua Friedkiniä ohjaamaan Manaaja III:sta (1990) vaan ohjasi sen itse. Klassikkoa ei syntynyt, vaikka mainettaan parempi elokuva onkin.

Aiemmat epäonnistumiset eivät ole Greenia ja Blumhousea pelottaneet. Halloweenin uudelleenlämmittelyn tavoin uuteen Manaajaan saatiin houkuteltua sen alkuperäinen tähti Ellen Burstyn, joka suostui mukaan, kun tiskiin ladottiin tarpeeksi suuri palkkio. Burstynia ei voi moittia ahneudesta, sillä hän lahjoitti palkkionsa näyttelijöiden opetukseen Actors Studiolla. Lokakuussa 2023 ensi-iltansa myös meillä Suomessa saanut elokuva ei kerännyt kriitikoilta kiitosta mutta teki lipputuloissa kohtuullisen tuloksen. Nyt valoisien kesäöiden ratoksi Manaaja: Uskon merkki on julkaistu kotikatseluun SkyShowtimen suoratoistopalvelussa.

Peruslähtökodiltaan elokuva kertoo samanlaisen tarinan kuin alkuperäinen Manaaja. Tosin tällä kertaa paholaisen riivaamia varhaisteini-ikäisiä tyttöjä on kaksi. Sinällään tarinaa maltetaan pohjustaa rauhassa, mutta viimeistään toisella tunnilla manaamisen pariin siirryttäessä homma kaatuu puisevaksi hölynpölyksi. Jos alkuperäisen Manaajan suhteellisen lyhyt manaussessio sai aikaiseksi kylmiä väreitä ja puistatuksia, Uskon merkin manausmenot muistuttavat herätysliikkeen kokousta, jonka yhteydessä on juotu liikaa kahvia.

Uskon merkissä kuin niin monessa muussakin kauhuelokuvassa sorrutaan aivan liialliseen selittämiseen, mikä vie jännitteen mennessään, jos sellaista ylipäätään on. Hämmentävää on myös, miten halvalta Uskon merkki näyttää. Elokuva muistuttaa estetiikaltaan ja kerronnaltaan enemmän keskinkertaista televisiosarjaa kuin täysimittaista valkokangaselokuvaa. Digiaika tuntuu jossain määrin näivettäneen elokuvantekijöiden ymmärryksen niin kuvasommittelusta kuin valaistuksesta sekä sen, mikä merkitys niillä on tunnelman luojina.

Liki kahden tunnin mittainen Manaaja: Uskon merkki on puiseva ja mitäänsanomaton kauhuelokuva, jolle on vaikea keksiä mitään järkevää tarkoitusta tai kohderyhmää. Tuskin edes nuoremmat sukupolvet jaksavat innostua tällaisesta likilaskuisuudesta vaan aiheesta kiinnostuneet osannevat hakeutua alkuperäisteoksen äärelle. Aikuiskatsojille elokuva toimii korkeintaan valoisien kesäöiden unilääkkeenä.