Halloween valkokangas

Michael Myers pelotti elokuvayleisöä aikoinaan siksi, että hahmo oli mielenkiintoinen ja uniikki tappaja, joka herätti kauhua jo silkalla läsnäolollaan. Nykyään Michael Myers herättää pelkoa lähinnä siksi, että katsoja joutuu jännittämään, kuinka huonosti hahmoa tällä kerralla käsitellään – ja voi pojat, kuinka paljon elokuvasarjan tuorein tuotos eli Halloween (2018) sen vuoksi pelottaakaan.

Myers ei tosin ole elokuvan ainut väärällä tavalla pelottava hahmo. Toinen on Laurie Strode (Jamie Lee Curtis), Myersin perimmäinen vihollinen, joka jää jostakin käsittämättömästä syystä elokuvan toisen päähenkilön eli lapsenlapsensa Allysonin (Andi Matichak) varjoon. Käsittämätön on myös elokuvan käsikirjoitus, joka on kaikkea muuta kuin suoraviivaisen slasherin tulisi olla.

Tuore Halloween alkaa mielenkiintoisesti, kun kaksi tutkivaa journalistia vierailee ensin Myersin ja sitten Laurien luona. Toimittajat ehdottavat Laurielle, että tämä tapaisi Myersin kasvotusten ja saisi kasvottoman tappajan artikuloimaan kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tässä kohdin elokuva vaikuttaa vielä yllättävän omintakeiselta ja mielenkiintoiselta, mutta pian mopo karkaa käsistä kuin veri Myersin uhrin ruumiista, ja me katsojat imeydymme omituisen, kauhulla marinoiduin draamakomedian syövereihin.

Se, mitä journalistikaksikko ehdottaa, olisi ollut nimenomaan tämän elokuvan valttikortti. Jos Myersin ja Laurien kohtaaminen olisi toteutettu hyytävästi, se olisi voinut olla jopa yhtä eeppinen ja mieleenpainuva hetki kuin Luke Skywalkerin (Mark Hamill) ainoa kohtaus Star Wars: The Force Awakens (2015) -elokuvassa. Ikävä kyllä sitä kohtaamista ei toteuteta niin, vaan sen sijaan saamme McDonald’sin liukuhihnalta maistuvan ”nautinnon”. Lopulta Michael Myersin puukko on ainut, joka menee elokuvassa pintaa syvemmälle.

Halloween on kuin identiteettiään etsivä teini. Räikein esimerkki ristiriitaisesta tunnelmasta on kohtaus, jossa sympaattinen pikkupoika Julian (Jibrail Nantambu) saa elokuvayleisön nauramaan koomisella ja täysin epäuskottavalla repliikillään samalla, kun murhamies Myers hyökkää puukko kädessään nuoren naisen kimppuun. Tyylitajuton one-liner odottaa myös elokuvan lopussa, kun Laurie toivottaa iloista halloweenia Myersille. Ristiriitaiseksi jää myös Laurien lapsenlapsen romanssin ja sen päättymisen rooli elokuvan tarinassa. On mielestäni ihan aiheellista ihmetellä, miksi elokuvassa uhrataan useita minuutteja juonikuvioon, joka ei lopulta johda mihinkään.

Suurin synti on kuitenkin nostalgia. Elokuvan tekijöillä oli timanttinen mahdollisuus ammentaa jotakin uutta ja ihmeellistä Michael Myersin ja Laurie Stroden 40-vuotisesta historiasta. Sen sijaan saimme tarpeettoman ja vääristyneen aikamatkan sarjan alkuperäisen osan Halloween – naamioiden yö (1978) pariin, ja se aikamatka oli kaiken lisäksi kehno ja keinotekoisen kaupallinen. Potentiaali, jonka uusi Halloween niin ollen hukkaa, vetää mieleni matalaksi.

Enkä edes ollut mennä siihen, kuinka kliseinen ja järjetön elokuvan käsikirjoitus oli. Myers pääsee karkuun mielisairaalasta sinä aikana, kun häntä ja muita vankeja kuljetetaan sairaalasta toiseen – lattein mahdollinen vaihtoehto. Myers myös jostakin syystä osaa eksyä Laurien lapsenlapsen ystävän luokse ja on täysin ylivoimainen vihollinen siitä huolimatta, että ukko rupeaa olemaan näiden vuosikymmenten jälkeen jo vanhus. Olisiko elokuva voinut olla uusi ja erilainen edes sillä tavalla, että Myersilla olisi ollut vaikeuksia saada uhrejaan kiinni vanhoilla koivillaan?

Ei Halloween sentään mikään roskaelokuva ole, sillä esteettisesti se toki näyttää hyvältä. Myös jotkin taistelukohtaukset ovat jännittäviä ja toteutetaan hienosti. Tarinallisesti elokuva on kuitenkin todellinen pettymys ja taas kerran osoitus siitä, että näitä nostalgisia kauhuleffojen kierrätyksiä on nähty jo aivan tarpeeksi.