Isätön

Turkkilaisen Semih Kaplanoglun nautittavan vähäeleinen Honey (Bal) palkittiin viime vuonna Berliinin elokuvajuhlien parhaana elokuvana, siis Kultaisella karhulla. Se on kolmas osa päähenkilö Yusufista kertovassa trilogiassa, mutta sijoittuu ajallisesti muita osia varhaisempaan aikaan, Yusufin lapsuuteen.

Honeyn katsomiseen suositellaan aistikokemuksille altista mielentilaa. Se on niitä filmejä, joita katsoessaan voi korvissaan kuulla kolmannen maailman taide-elokuvaa halveksuvan katsojan kärsimättömän huokailun, jos nyt sellaisen ajatteluun viitsii keskittymistään haaskata. Vaikeaselkoinen Honey ei missään nimessä ole. Se on pelkistetty ja kaunis, kuin luontokokemus.

BalHoneyssa ei niinkään tapahdu vähän, mutta siinä tapahtuu hitaasti. Yusufin (Bora Altas) perheellä on parikin ongelmaa. He elävät rehevästi kumpuilevalla, erittäin kuvauksellisella vuoristoseudulla keräämällä hunajaa. Hunajaa ei vain oikein enää tule. Toinen ongelma on Yusuf itse, vaikkakaan ei ole selvää, onko Yusufin ongelma ongelmallinen hänelle itselleen. Poika änkyttää pahasti, varsinkin koulussa. Ainoastaan isänsä (Erdal Besikçioglu) kanssa keruureissuilla liikkuessaan hänen kuiskaava puheensa sujuu. Äitiä joka tapauksessa huolestuttaa.

Sitten Yusufin maailma romahtaa. Isä lähtee hunajareissuun vähän kauemmaksi, eikä palaakaan.

Se on vähän niin kuin perheen kotia ympäröivät vuoret lakkaisivat olemasta, metsän puut muuttuisivat ilmaksi, tai mehiläiset muuttaisivat muualle. Paitsi, että se on pahempaa.

BalMaisema ja näyttelijät ovat Kaplanoglun elokuvassa upeassa suhteessa toisiinsa. Yusufin samoilua vuoristoisessa metsässä kuvataan usein alakulmasta, mikä vain korostaa kaiken valtavuutta pienen pojan silmissä.

Kaikenlainen melodramaattisuus loistaa Honeysta poissaolollaan. Toteava elokuva ammentaa suuret tunteensa päätähti Bora Altasin suurista, tummista silmistä. Se riittää mainiosti.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,5 /2 henkilöä