Kunniavelka kotikatsomo

Amerikkalaisten oikeudesta polttaa Yhdysvaltain lippu on väännetty kättä korkeinta oikeutta myöten. Viihdekoneiston fiktiivisissä tuomioistuimissa lipun häpäiseminen ei jää ilman rangaistusta, ainakaan silloin jos moiseen erehtyvät Yhdysvaltain globaalia ylivaltaa vastaan pulikoivat rättipäät. Kyllä lipun tulittamisesta pitää joutua vastaamaan, eikä siinä siviilien henki paljon paina, jos tähtilipun koskemattomuus on uhattuna.

Jemeniin suurlähettilästä pelastamaan määrätty merijalkaväen eversti (Jackson) joutuu vihamielisen kansanjoukon piirittämäksi. Ristitulen keskellä vanhan sotasankarin harkinta pettää ja hän käskee miehiään tulittamaan väkijoukkoa. Miten Washingtonin silmäätekevät suhtautuvat sotilaaseen, joka vastasi tuleen ja teurasti naisia ja lapsia? Vastuu, sotilaskunnia ja sotilaallisen toiminnan pelisäännöt ovat avainsanoja Kunniavelassa. Ei ole mikään ihme, että elokuva herätti närää arabimaissa. William Friedkin ei ole koskaan tehnyt poliittisesti korrekteja elokuvia, eikä hän yritä millään lailla peitellä käsikirjoituksen häpeämättömän "haukkamaisia" asenteita tai kuorruttaa keitosta tekopyhillä saarnoilla. Niinpä sähäkästi starttaava Kunnivelka muuttuu juuri niin patrioottiseksi oikeussalidraamaksi kuin trailerien ja mainosjulisteiden perusteella oli odotettavissa.

Siviilien summittaista ampumista puolustavan elokuvan rasittavan jäykkä vakavuus pärisevine rumpuineen ja liehuvine lippuineen on lähellä The Patriotin kaltaista kuvotusta. Silti kuvaus kahden sotilaan pakonomaisesta takertumisesta menneisyyteen ja armeijan ihanteisiin on paljon kiinnostavampaa katsottavaa kuin vastaavat suurvallan kilpeä kiillottavat sankaritarinat yleensä. Jonesin ja Jacksonin jämäkästi tulkitsemat hahmot elävät maailmassa, jossa armeija on ainoa todellinen perhe ja jossa taistelukokemus sotilaan todellinen mitta. Naisilla on tässä pelissä vain sivustakatsojan rooli, ja Kunniavelan ansioksi on luettava se, ettei siinä yritetä vesittää miehisen toimintalogiikan kuvausta tarpeettomilla romansseilla. Tässä elokuvassa ase on Samuel L. Jacksonin ainoa morsian. Hyvä niin.

Sodassa voimankäytöllä ei ole rajoja silloin, kun omien miesten henki on pelissä. Vaikka periaatteessa hyväksyisikin Friedkinin elokuvan kyynisen - siis rehellisen - perusnäkemyksen, on sen kakisematta nieleminen näissä puitteissa enemmän kuin vaikeaa. Pontevaa merijalkaväen ylistystä on epäilemättä katsottu jenkkilässä nyrkit pystyssä, todisteena siitä, ettei uhreja voi välttää kun Amerikan etuja puolustetaan vierailla mailla. Sotilaskulttuurin kuvauksena Kunniavelka on kuitenkin paljastava elokuva. Kun lopussa torvet soivat ja asento napsahtaa, jäljelle jää vain sotilaan ikävä toisen luo.

ks. ensi-ilta