Killer Joe kotikatsomo

Kyynikkojen silmissä 2000-luku on ollut amerikkalaisen elämäntavan ja erityislaatuisuuden tuho.

William Friedkinin Killer Joe (2011) piirtää kuvan mustelmille hakatusta, täydellistä itseinhoa lähestyvästä rääpälekansasta. Alamäen tässä vaiheessa ei ole kyse loukatusta kuningaskunnasta, vaan parhaiden white trash -kauhuelokuvien epätoivosta. Urbaanista miljööstä huolimatta henkisessä ja visuaalisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin Winter’s Bonessa (2010).

Siinä missä Winter’s Bonessa arki on mutaista kauhua, pelaa Friedkin kuitenkin enemmän perverssillä huumorilla. Groteskit kohtaukset häpäisevät sairaudellaan ja säädyttömyydellään omenapiirakan perintöä. Killer Joe pahoinpitelee hyveellisiä ajatuksia tappajan virne kasvoillaan. Asiat esitetään niin kiusallisen hitaasti, että niiden rujolle rohkeudelle on pakko hymyillä.

Väkivalta on äärimmäisen graafista. Verellä ja kivulla ei muutamia ryöpsähdyksiä lukuun ottamatta ole tehty Saw-leffojen tapaista kidutuspornoa. Visuaalisen läpsyttelyn sijaan pelataan uhalla. Kohtauksissa on irstaan rasvaista ja pakotettua seksuaalisuutta. Väkivalta on väline, ei tarkoitus.

Elokuvan suhtautuminen kapitalismiin on kiintoisa. Riistävän markkinatalouden ruumiillistuma, tappaja Joe Cooper (Matthew McConaughey) noudattaa armotonta bisnes-logiikkaa. Hän on tehokas työkalu, joka ei siedä selittelyjä. Pörssiyrityksen tai pankin tapaan hän vaatii maksua, vaikka se tuhoaisi lainanottajat.

Vasemmistolaisesta dollarikritiikistä Tracy Lettsin kirjoittaman tarinan erottaa sen suhde niin sanottuihin uhreihin eli massoihin. Ihminen nähdään pahana, korruptoituneena olentona, joka on jälkimodernina aikana yhtä helposti huijattavissa ja ylipuhuttavissa kuin Raamatun Eden-tarussa.

Ketään syleilemätön armottomuus tekee hahmogalleriasta halveksuttavan kokoelman idiootteja. Omassa liemessään myllertävät idiootit eivät saa sympatiaani, vaikka vastapuolella lymyilee kiero sadisti. Nämä pienuuteensa käpertyneet ruipelot ovat ansainneet kohtalonsa, oli se sitten kuinka pitkä ja kivulias tahansa.

Harvoin näkee näin riettaasti alastonta elokuvaa. Rappiosukellus ei pidättele himojaan, eikä sillä ole tarvetta pukeutua seksikkääseen mekkoon. Tiukka rikostarina on kerrottu tarkoituksenmukaisen suoraviivaisesti. Huumorilla runneltu väkivalta on osaavissa käsissä pelottavan tehokasta.

Killer Joessa on runsaasti samoja elementtejä kuin Andrew Dominikin Killing Them Softlyssa (2012). Friedkinin näkemys on likaisen perverssi, Dominikin tyylitellyn särmikäs. Molemmat elokuvat ovat tyylieroistaan huolimatta pohjimmiltaan varoittavia esimerkkejä amerikkalaisen unelman korruptoituneisuudesta ja vääristyneisyydestä.