Kikin lähettipalvelu kotikatsomo

Eiko Kadonon kirjoittama Kiki-noidasta kertova lastenkirja Majo no takkyûbin ilmestyi Japanissa vuonna 1985. Kyseessä oli välitön hitti, joka on poikinut näihin päiviin mennessä neljä jatko-osaa. Neljä vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen valkokankaille saapui kirjan pohjautuva Hayao Miyazakin käsikirjoittama ja ohjaama animaatioelokuva Kikin lähettipalvelu. Teos otettiin erinomaisesti vastaan Japanissa sekä länsimaissa, jonne filmatisointi rantautui 1990-luvun loppupuolella. Kikin lähettipalvelu on tätä nykyä yksi maineikkaan animaatiostudio Ghiblin rakastetuimmista klassikoista.

Tämä on epäilemättä myös syy sille, miksi vuonna 2014 ilmestynyt ja samaa nimeä kantava japanilainen näytelmäelokuva on päässyt meilläkin dvd-levitykseen. Yhtäläisyydet kahden elokuvan välillä ovat kuitenkin nimelliset, painottuen lähinnä alkupremissiin ja muutamiin samoihin hahmoihin. Tyyliltään ja tarinaltaan kyseessä on kaksi täysin eri teosta.

13-vuotias puolinoita Kiki (Fûka Koshiba) aloittaa noitien kasvuriittiin. Tytön on löydettävä kaupunki, jossa ei asu muita noitia ja tultava siellä toimeen vuoden ajan ilman vanhempiensa apua. Kiki päätyy pieneen saaristolaiskaupunkiin ja asuttautuu siellä ystävällisen leipomonpitäjän (Machiko Ono) yläkertaan. Toimeentulonsa turvaksi Kiki perustaa luudalla kulkevan lähettipalvelun, mutta saa pian myös huomata että kaikki kaupunkilaiset eivät suhtaudu uuteen tulokkaaseen järin myötämielisesti.

Miyazakin elokuvan ilmava ja konfliktivapaa sielunmaisema on vaihtunut näytelmäelokuvassa ylikirjoitetuksi sillisalaatiksi. Kadonon kahden ensimmäisen kirjan pohjalta sovitettu elokuva operoi liian monella alustalla yhtä aikaa ahmien enemmän materiaalia kuin pystyy mitassaan sulattamaan. Mittavan hahmokavalkadin keskellä alle kaksituntinen elokuva poksuu ja paukkuu kuin painekattila.

Selkein ero on teosten tavassa käsitellä päähenkilöään. Animaatioelokuva keskittyi Kikin edesottamuksiin täydellä sydämellä jättäen ulkopuoliset hahmot ohuemmiksi. Näytelmäelokuvassa noitatytön kasvutarina puolestaan luhistuu kaiken ympärillä olevan alle. Sivuhahmoille luodut tarinakaaret vievät tilaa kaikelta siltä, mikä itse elokuvassa muuten tuntuisi oleelliselta.

Kauhuelokuvien ohjaajana paremmin tunnettu Takashi Shimizu yrittää tuoda elokuvaan ytyä lyömällä dramaattisten kohtausten painokkuuden vähintään kymmenellä numerolla yli. Lopputulos on kasa naurettavan pateettisia purkauksia, joista pahin esimerkki on loppupuolen korni laulunumero. Pienimmätkin charmin hippuset ovat tämän myötä mennyttä.

Sääli sinänsä sillä värikylläisessä kokonaisuudessa on paikoitellen toimivaakin visuaalista tehovoimaa. Taidokkaasti luodut lavastukset ja puvustukset tuovat iloa katsojan silmälle. Ikävä kyllä tämä ei täysin riitä kompensoimaan elokuvan järkyttäviä erikoisefektejä, joiden parasta ennen päiväys on umpeutunut pari vuosikymmentä sitten.

Kikin lähettipalvelu on keskivertoa heikompi lastenelokuva, ja korkeintaan mielenkiintoinen kuriositeettikappale japanilaisen populaariviihteen hetteikössä. Liitoksistaan repeilevän sekavan rytmitön kokonaisuus jää ansaitusti erinomaisen animaatiosovituksen jalkoihin.