Kauna valkokangas

Kauhun kulttuuriset rajankäynnit ovat mielenkiintoisia. Länsimaissa fiktiiviseen kauhuun liitetty yliluonnollinen maailma piirretään usein esiin erilaisuuden ja vierauden kautta. Yhtenä esimerkkinä toimivat Stephen Kingin iänikuiset intiaanien hautausmaat, joilla on voima riivata perheenisiä tai herättää kuolleet eläviksi. Itämaisessa perinteessä puolestaan yliluonnollinen maailma sijoittuu aivan arkitodellisuuden viereen ja väkivaltaisesti vuotaa ihmisten jokapäiväiseen elämään. Kun Hollywood määritteli kauhun mielipuoleksi naamarissa teurastamassa ihmisiä eriskummallisin keinoin, japanilainen moderni kauhuelokuva keskittyy yliluonnollisen pahuuden ja arjen leikkauspisteisiin, kuten Hideo Nakatan elokuvissa Ringu (1998) ja Honogurai mizu no soko kara (aka Dark Water, 2002) sekä Takashi Shimizun Ju-Onissa (2003), jonka uusintaversio Kauna on.

Toisin kuin Gore Verbinskin vuonna 2003 tekemä kierrätysversio Nakatan Ringu-elokuvasta, Kauna on hyvin uskollinen alkuperäiselle Ju-Onille. Shimizu istuu tälläkin kertaa ohjaajan tuolilla, lähes kaikki kuvauspaikat ja monet näyttelijät – lukuun ottamatta amerikkalaisia pääosanäyttelijöitä – ovat samoja kuin japanilaisessakin versiossa. Edes kassatuloja varten mukaan kiinnitetyt Sarah Michelle Gellar ja Jason Behr eivät särähdä silmään kovin pahasti, koska heidät on pidetty varsin maanläheisinä ja mattimeikäläisten oloisina. Kaiken kaikkiaan monet Ju-Onin parhaat palat ovat jälleen kerran läsnä, mutta toisaalta niin ovat myös sen kompastuskivetkin.

Alussa kerrotaan, että henkilön kuollessa voimakkaan raivon vallassa, seurauksena on tapahtumapaikkaan sidottu kirous, joka tuhoaa kaikki sen kanssa kosketuksiin joutuvat. Karen Davis (Gellar) on Tokioon poikaystävänsä (Behr) perässä muuttanut lähihoitajaopiskelija. Hän joutuu tuuraamaan kadonnutta toveriaan amerikkalaisperheen dementoituneen äidin auttamisessa. Näin hän altistuu talossa vallitsevalle kiroukselle, joka ei näytä säästävän tai säälivän ketään.

Kauna seuraa useiden henkilöiden vaiheita rinnakkaisissa tarinalinjoissa. Shimizu kyllä kuljettaa kertomustaan taitavasti ja vauhdilla eteenpäin, mutta ei aina saa palapelin palasia sopimaan yhteen. Rikotusta kerronnasta seuraa, että välillä päähenkilö katoaa elokuvasta kokonaan ja että tapahtumien selkeä keskiö jää puuttumaan. Kaunan puolitoista tuntia ovat täyteen ahdettu katsojaa pelästyttämään tarkoitettuja shokkeja, joista osaa kyllä toimii erittäin tehokkaasti. Useat elokuvan kuvat jäävät vaivaamaan mieltä, mutta toisaalta tuntuu kuin ohjaaja pelaisi hyvät korttinsa vähän liiankin aikaisin. Yliluonnollinen "paha", tai kaunaa kantamaan jääneet aaveet, paljastetaan heti kättelyssä, jonka jälkeen siirrytäänkin välillä jo ainakin omaan makuuni liian graafisella väkivallalla mässäilyyn.

Vaikka jotain pienen budjetin tekemisen meiningistä jää uupumaan, pesee Kauna esimerkiksi Ringun Hollywood-käännöksen mennen tullen. Nykykauhuelokuvan jatkuvassa lamakaudessa Shimizun oman elokuvansa uudelleenversiointi puolustaa paikkaansa kunnon säikyttelynä, joka kärsii kuitenkin tunnelman ohuudesta ja kerronnan ontumisesta. Painostava ilmapiiri on vain seuraavan shokin odottamista eikä niinkään tuntemattoman ja näkymättömän pelolla kiusoittelua, kuten Nakatan kehutussa Dark Waterissa. Joka tapauksessa paikoitellen todella tehokkaat hiustennostatuskohdat kirivät tälle elokuvalle yhden lisätähden.