Nokkela muttei pelottava
Jotkut elokuvat suorastaan kerjäävät etsimään virheitä niiden taidokkaasti rakennetuista juonista. Adam Randallin ohjaama ja Devon Grayen käsikirjoittama I See You tekee kaikkensa mahdolliset juoniaukot tilkitäkseen ja pitää samalla katsojan varpaillaan yhä uusilla käänteillä. Kauhuna markkinoitu leffa jää mieleen enemmänkin bravuurimaisena silmänkääntötemppuna kuin aidosti pelottavana.
I See Youn alkupuoli keskittyy hajoamispisteessä olevaan keskiluokkaiseen Harperin perheeseen. Äiti Jackie (Holly Hunter) on jäänyt kiinni pettämisestä, isä Greg (Jon Tenney) nukkuu sohvalla ja perheen teini-ikäinen poika Connor (Judah Lewis) vihaa äitiään aviorikkomuksen takia. Samalla metsän läpi pyöräillyt poika katoaa tavalla, joka muistuttaa rikospoliisina toimivaa Gregiä 15 vuotta vanhasta tapauksesta.
Muutenkin jännittynyt tilanne muuttuu pian oudoksi. Harperien isossa talossa, jonka mitäänsanomatonta tyhjyyttä kuvaaja Philipp Blaubachin kamera-ajot korostavat, alkaa tapahtua selittämättömiä asioita: aterimet häviävät, kuvia katoaa kehyksistä, Connorin sängyn alta pilkistää outo sammakkonaamari ja Greg lukitaan vaatekomeroon. Tapahtumat tuntuvat johtavan Harperin perhettä kohti jonkinlaista lopullista katastrofia. Tämän kuumottavan hämmennyksen luomisessa elokuva on parhaimmillaan. Ilmassa on useampi mysteeri. Vaikka Adam Randall ei olekaan Ari Asterin veroinen tekijä, voi I See Youta verrata Hereditaryyn tavassa, jolla se pitää katsojan mielenkiinnon yllä.
Elokuvaa on kulunut noin 45 minuuttia, kun tarinan näkökulma vaihtuu täysin tavalla, jota en aio paljastaa. Monet I See Youn arvosteluista ovat kirjoittaneet sen keskeisestä yllätyskäänteestä, mutta itse tyydyn toteamaan, etten osannut odottaa käänteen herättämiä mielleyhtymiä Bong Joon-hon Parasiteen. Samalla alkupuolen mysteeri vaihtuu loogiselta vaikuttavaan selitykseen oudoista tapahtumista.
Selkeästi kahteen osaan jaettu elokuva herättää kysymyksiä. Onko salaperäinen tunnelma tärkeämpää kuin juonen järjellisyys? Selitykset eivät välttämättä paranna kauhuelokuvaa, päinvastoin. Varoittavana esimerkkinä voi mainita Jordan Peelen elokuvan Us, jonka kiinnostavuus alkoi laskea heti, kun selvisi, mistä Peelen surrealistisessa tarinassa oikeasti oli kyse. I See Youn ansioksi voikin lukea sen, että ainakin käsikirjoituksen tasolla yllätystemppu onnistuu. Valitettavasti samalla iso osa pelottavuudesta tippuu pois, vaikka elokuvan toinen puolisko on sekin viihdyttävä ja varmalla otteella tehty.
Tyylillisesti I See Youn harmittavin ratkaisu löytyy sen ääniraidalta. Uhkaavasti mouruava ja koliseva musiikki alleviivaa jokaista potentiaalisesti jännittävää hetkeä, kuten niin monissa nykyisissä kauhuleffoissa, vaikka hiljaisuudella olisi usein huomattavasti karmivampi vaikutus.
Seuraava:
Batman: Soul of the Dragon
Letkeä animaatio on yhdistelmä aasialaisia lähitaisteluperinteitä sekä svengaavaa 1970-lukulaista toimintaa.
Edellinen: Sound of Metal
Ohjaaja-käsikirjoittaja Darius Marderin Sound of Metal tarjoaa paljon pohdittavaa.