Hereditary – Pahan perintö valkokangas

Hereditary – Pahan perintö on ohjaajansa Ari Asterin ensimmäinen pitkä elokuva. Aster on myös kirjoittanut käsikirjoituksen itse, joten nuorilla harteilla on iso taakka kannettavanaan. Aster kuitenkin todistaa olevansa varteenotettava kyky Hollywoodin nuoremman kaartin parissa. Elokuvan tuottanut PalmStar Media on niin ikään nouseva tekijä Hollywoodissa. Ensi-iltansa elokuva sai vaikutusvaltaansa koko ajan kasvattavilla Sundancen elokuvajuhlilla, joista on tullut tärkein uuden ja mielenkiintoisen amerikkalaisen elokuvan esiintuoja.

Elokuvan keskiössä on jälleen kerran amerikkalaisten arvojen pyhimmästä pyhin eli ydinperhe: heteroseksuaaliset vanhemmat ja näiden jälkeläiset, vanhempi poika ja nuorempi tyttö. Koirakin on, tosin sen läsnäoloa ei aina huomaa, mikä on koirille hyvin epätavanomaista eikä kovin uskottavaa lajityypillistä käytöstä. Läsnä on erittäin vahvasti myös jo manan maille mennyt isoäiti, jonka henki leijuu vielä kaikkialla. Perhettä ei uhkaa tällä kertaa suoraan fyysinen ulkopuolinen taho, vaan sisäinen hajaannus ja heikkous, joka päästää demonit sisään. Jos joku haluaa löytää elokuvasta allegorioita, niin niitä löytyy roppakaupalla.

Elokuvan tapahtumat alkavat isoäidin juuri kuoltua, ja juuri isoäidin kuolema tuntuu olevan laukaiseva tekijä perheen kriisiytymiselle. Äitinsä menettäneen Annien (Toni Collette) on vaikea käsitellä äidin kuoleman ja vaikean äitisuhteen hänessä herättämiä tunteita kuten surua, raivoa ja helpotusta. Hän menee periamerikkalaiseen tapaan kriisiryhmään purkamaan pahaa oloaan, ja siellä paljastuu karuja totuuksia paitsi Annien äidistä, myös laajemmalti Annien sukutaustasta, joka on täynnä mielisairautta. Mielisairaus onkin vahva ja looginen selitysmalli elokuvan tapahtumille, mutta ei suinkaan ainoa.

Pyhän ydinperheen luurangot kolisevat ulos kaapeistaan ja kulissit sortuvat ryskäin. Isä (Gabriel Byrne) yrittää säilyttää mielenmalttinsa ja tyyneytensä, ja onnistuukin pitkään olemaan omituisen flegmaattinen kaiken suhteen. Isän hahmo jää elokuvassa valitettavasti melko etäiseksi, sillä tämä on äitien ja lasten tarina. Elokuvan ytimessä on ajatus siitä, että vanhemmat siirtävät pahan perinnön lapsilleen. Isän poissaoleva käytös tietenkin on osaltaan vaikuttamassa myös lasten hyvinvointiin. Isän suurin petos saattaakin olla toisen lapsen suosiminen toisen kustannuksella.

Annien häiriintyneen oloinen tytär Charlie (uusi kasvo Milly Shapiro) tuntuu olevan ainoa perheessä, joka aidosti suree poismennyttä isoäitiään. Vai onko tämä sittenkään poissa? Elokuvassa annetaan pitkin matkaa yhä enenevissä määrin vihjeitä jonkinlaisesta kultista, jonka jäsen isoäiti on ollut. Vanha kunnon kauhuelokuvien moottori, henkien manaaminen nostetaan jälleen kerran esiin, arvattavin lopputulemin.

Elokuva ei silittele silkkihansikkain myyttiä pyhästä äidistä, joka siirtää omat tarpeensa ja tunteensa syrjään, kun on kyse lasten eduista. Elokuva vihjaa, että kaikista naisista ei suinkaan ole äideiksi, ja että raskauden ja synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky ja pelkojen ja odotusten ristipaineet saattavat oikeasti sekoittaa äidin pään.

Perheen äidin roolissa nähdään erinomainen Toni Collette, joka muistetaan äidin roolista myös indie-hitissä Little Miss Sunshine (2006). Hereditary – Pahan perinnöllä ja Little Miss Sunshinella on yllättävän paljon yhtymäkohtia, vaikka toinen luetaan kauhun ja toinen komedian kategoriaan kuuluvaksi. Molemmissa on keskiössä hieman vinksahtaneen oloinen ydinperhe sekä yksi isovanhemmista, joka kuolee. Harmi ettei Hereditary ole yhtä kompakti tarina kuin hieno Little Miss Sunshine. Käsikirjoitusta terävöittämällä olisi voitu päästä parempaan lopputulokseen, vaikka esikoisohjaukseksi elokuva onkin varsin onnistunut ja vahva näyttö Asterin kyvystä luoda tunnelmia ja kuljettaa tarinaa.

Hereditary – Pahan perintö muistuttaa asetelmiltaan myös erästä toista klassikoksi kanonisoitua elokuvaa, nimittäin Roman Polanskin Rosemaryn painajaista (Rosemary´s Baby, 1968), joka oli paitsi upea ja häiriinnyttävä elokuva, myös onnistunut allegoria vanhemmuuden mukanaan tuomista peloista nuorelle äidille. Molemmat elokuvat luovat jännitettä käyttäen tehokeinoina painostavaa ja unenomaista tunnelmaa, tunnetta siitä, että jokin on pahemman kerran pielessä.

Hereditaryn kerronta on hidastempoista, ja musiikkiakin on maltettu käyttää hillitysti ilman alleviivaavia kirskuntoja ja vingutuksia. Myös arjen ja tosielämän kauhut, kuten allergisen reaktion aiheuttama anafylaktinen shokki on valjastettu palvelemaan ahdistavaa tunnelmaa. Ilolla panin merkille, että elokuvasta paistaa läpi aito kunnianhimo ja yritys tehdä muutakin kuin säikyttelykauhua teineille.

Hereditary – Pahan perintö ei jaksa aivan maaliin saakka teemojensa kehittelyssä. Paha periytyy, mutta harvemmin se ottaa jonkin muinaisen pikkuperkeleen hahmon, näin ainakin arkikokemus meille kertoo. Elokuva tarjoaa useampiakin selitysmalleja tapahtumille, mutta ei silti malta jättää katsojaa epätietoisuuden valtaan lopussa. Onko tämä oikea vai väärä ratkaisu, siitä jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä.

Elokuvan levittäjä Yhdysvalloissa on A24-yhtiö, jolle Hereditary oli jo neljäs laajan levityksen saanut elokuva. Amerikassa tämä merkitsee hyvän vastaanoton saaneelle elokuvalle varsin mukavaa ja merkittävää kassavirtaa lippuluukuilla, ja tuotantoyhtiölle mahdollisuutta rahoittaa uusia elokuvia.

Ensimmäinen näistä pienen budjetin kauhugenreen luettavista elokuvista oli The VVitch: A New England Folktale (2015), joka Suomessakin sai ensi-iltansa valkokankaalla mutta meni valitettavasti monelta katsojalta ohi silmien, johtuen ehkä vuoden haastavimmasta ajankohdasta eli juhannuksesta. It Comes at Night (2017) ammensi niin ikään onnistuneesti kauhugenrestä, olematta silti mikään tyypillinen genre-elokuva. Toivottavasti Hereditary – Pahan perintö pyörii teattereissa koko kesän, sillä juhannuksena saattaa monilla olla muutakin tekemistä kuin käydä elokuvissa.