Hätä ei lue lakia kotikatsomo

Hätä ei lue lakia eli Bringing Up Baby on vajaat sata minuuttia elokuvakerronnan mestarillista vuoristorataa, jossa ohjaaja Howard Hawks tietää vauhdikkaimmissakin kurveissa, missä mennään ja hallitsee elokuvataiteensa teon suvereenisti. Klassikkoelokuva on hallittua hysteriaa ja villin anarkistista screwball-komediaa puhtaimmillaan, parhaimmillaan ja elinvoimaisimmillaan. Tämänkaltaisia romanttisten komedioiden pitäisi olla, mutta niin harvoin ne yltävät lähellekään tätä. Viisi tähteä on selviö.

Siksipä onkin niin mielenkiintoista, että ilmestymisajankohtanaan eli vuonna 1938 elokuva ei ollut suinkaan suitsutettu ja ylistetty mestariteos. Päinvastoin se oli teattereissa jopa lievä floppi, joka tuotti nippa nappa budjettinsa takaisin. Kuten kriitikoilla on tapana ollut, ensin hutkittiin ja sitten tutkittiin. Aikaansa vuosia edellä ollut teos nostettiin vasta myöhemmin arvostelijoiden toimesta kaanoniin, kunhan yhteiskunta ja elämä saavuttivat Hawksin vision.

Visio Hawksilla nimenomaan oli. Elokuvan kuvaukset venyivät ja menivät yli budjetin, olennaisinta oli saada aikaan haluttu lopputulos eikä julkaista keskeneräistä tarinaa väkisin tiettyyn ensi-iltapäivään mennessä, kuten nykyisin on monesti tapana. Hagar Wilden tarinaan perustuvaa ja Wilden itsensä yhdessä Dudley Nicholsin kanssa käsikirjoittamaa tarinaa muuteltiin tarpeen vaatiessa. Hawks muutteli kässäriä kesken kuvausten ja leikkasi joutavina pitämiään pätkiä pois kokonaan.

Lopputuloksena syntyi rat-tat-tat-konekivääridialogia, joka etenee sukkelasti, hauskasti ja ekonomisesti, sillä sanailulla on tarinaa eteenpäin vievä tarkoitus. Miltei joka repliikki on lähes sellaisenaan valmis sitaatiksi ilman, että sitä olisi kirjoitettu väen väkisin ja irrallisesti sellaiseksi. Käsikirjoituksen identiteettien väärinymmärrykset ja -käsitykset ovat shakespearilaista tasoa.

Ohjaus ja kuvaus yltivät yhtä korkealle tasolle. Hawksin tavaramerkkinä oli nopea tempo ilman nopeaa kohtauksien leikkaamista toiseen sekä rytmitys, josta saisivat nykyohjaajatkin ottaa oppia. Yksittäiset kohtaukset ovat monesti melko pitkiä, mutta näyttelijöiden liikehdintä ja sulavan sukkela sanailu ylläpitävät tahtia, eivät ADHD-leikkaukset kuten nykyisin.

Äärimmäisen dynaamista kerrontaa vahvistaa henkilöhahmojen vuorovaikutus. Pääparin eli Cary Grantin ja Katharine Hepburnin keskinäinen kemia on 75 vuoden jälkeenkin niin huumaavaa, että se tulee dvd-julkaisusta ulos kotikäynnille, käy viettämässä kiihkeän hotelliyön ja palaa sitten takaisin hopeakiekolle.

Grantin ja Hepburnin hahmojen sukupuoliroolit ovat roimasti aikaansa edellä ja tasa-arvoiset. Alussa Hepburn vie hieman nahjusmaista Grantia kuin litran mittaa ja tämä vain vikisee perässä, mutta myöhemmin asetelmat tasoittuvat ja kumpikin tukee ja täydentää toinen toistaan. Asetelmalla ei ole mitään tekemistä ahdasmielisten ismien, kuten feminismin kanssa, mutta sen sijaan sillä on hyvinkin paljon tekemistä aidon tasa-arvon kanssa. Ei ole toista ilman toista.

Varsinainen pääjuoni on yhtä sattumuksien ilkamoivaa karnevaalia, jonka keskiössä on hurmaava leopardi Baby. Babya esittänyt leopardi Nissa oli tosielämässä varsin hankala narttu, kuten monet näyttelijätärdiivat yleensäkin, ja aiheutti kuvauksiin viivästyksiä, mutta mitäpä uhrauksia ei taiteen vuoksi tehtäisi? Harva sanoo miljoonan dollarin mirrille ei.