Goodbye Lenin! kotikatsomo

DDR juhlii 40-vuotisjuhliaan näyttävästi, mutta ilmassa on muutoksen tuulia. Nuori Alex (Daniel Brühl) osoittaa mieltään lehdistönvapauden puolesta, vaikka lapsena hänen unelmansa oli tulla kosmonautiksi. Isä on loikannut jo kauan sitten Länsi-Saksan puolelle, ja siitä asti äiti (Katrin Saß) on ollut naimisissa sosialistisen isänmaansa kanssa. Äiti kasvattaa lapsia sosialismiin ja auttaa naapureita kirjoittamaan kannanottoja. Ne allekirjoitetaan tietenkin ”Sosialistisin terveisin”.

Yllättäen äiti joutuu onnettomuuteen ja vaipuu koomaan. Hänen nukkuessa syvää untaan ehtivät Saksat yhdistyä. Muuri murtuu ja vietetään ensimmäisiä vapaita vaaleja. Kaikki, mihin sosialismin luottoystävä on uskonut, on yhtäkkiä poissa. Säästääkseen äitinsä terveyden kannalta kohtalokkailta mielenliikutuksilta, Alex päättää lavastaa hänen ympärilleen Itä-Saksan – ja näennäisesti mikään ei ole muuttunut.

Maailmanhistorian suuret käänteet ja yhden perheen dramaattinen tarina vuosikymmeneltä toiselle lomittuvat kiinnostavasti saksalaiselokuvassa Goodbye Lenin!. Elokuvan persoonallista ideaa kuorruttaa laadukas toteutus. Sosialistisen valtion illuusion varjeleminen tuo elokuvaan myös paljon huumoria. Alex nauhoittaa esimerkiksi elokuvaohjaajan urasta haaveilevan ystävänsä kanssa itäsaksalaisia televisio-ohjelmia äidille katsottavaksi. Samalla katsoja pääsee jännittämään Alexin puolesta: kestääkö illuusio vai saako äiti tietää huijauksesta?

Lopulta ei ole kyse vain siitä, että Alex yrittää varjella äitiään – hän haluaa myös itse elää jossain muualla kuin todellisuudessa. Lavastettu DDR onkin enemmän Alexin unelmien Itä-Saksa kuin se todellinen, historiaan jäänyt valtio.

Sosialistisen Itä-Saksan ja läntisen kulttuurin välille syntyy elokuvassa toimivasti tyylitelty kontrasti, mutta ei kärjistettyä jakoa hyvään ja pahaan. DDR on Nukkumattia, pioneerileirejä ja vain yhden laatuisia suolakurkkuja. Alexin äidin ihailemassa valtiossa ei kuitenkaan ole sijaa toisinajattelijoille.

Saksojen yhdistymisen myötä arkikuvastoa – sosialismin näkökulmasta vaarallista läntistä hapatusta – edustavat IKEA, Coca-Cola, solariumit, supermarketit kattavine valikoimineen ja Burger King. Mutta samalla työn sankarista tulee työtön. Osalle uusi vapaus tuokin kaipuun menneisyyteen.

Wolfgang Beckerin elokuva on eheä ja kaunis. Se näyttää taitavasti, kuinka ihmisten tarinat kietoutuvat historian mittaviin käänteisiin. Samalla henkilöihin mennään syvälle. Muuttuvan maailman ja sen myllerryksessä elävien ihmisten matka herättää niin iloa kuin suruakin.

Elokuvan onnistumiseen vaikuttaa myös herkkävireinen näyttelijäntyö. Daniel Brühl ja Katrin Saß tekevät loistavaa työtä päärooleissa. Chulpan Khamatova on suloinen Alexin tyttöystävänä Larana, joka tulee Neuvostoliitosta opiskelemaan Itä-Saksaan.

Goodbye Leninin rikkaus on siinä, ettei mikään ole niin yksinkertaista, kun aluksi näyttää. Juoni tuo mukanaan yllätyksiä, eikä ehdottomuuskaan lopulta ole ehdotonta. Esimerkiksi käy ilmi, että Alexin äiti tiedostaa sosialismin varjopuoletkin. Hän on sulkenut silmänsä, koska se on niiden avaamista kivuttomampaa. Ihailtavaa Beckerin elokuvassa on ihmisten, elämän ja yhteiskunnallisten muutosten moniulotteisuus.