Goodbye Lenin! valkokangas

Leipzig oli ensimmäisiä paikkakuntia, joissa 1980-luvun lopulla osoitettiin mieltä maan sosialistista hallintoa vastaan. Aivan kuin voiton merkiksi keskustaan on perustettu laaja Itä-Saksan historiaa, kulttuuria ja arkipäivää esittelevä museo. Kotikutoiset poptähdet, Stasi-mapit, juhlapäiväparaatit, tieteellisen sosialismin tuottamat kulutustavarat ja televisio-ohjelmat, uljas virallinen taide, piikkilanka, panssarivaunut ja muuri rakentavat kävijän ympärille rikkaan pienoismaailman, tarinan omituisesta valtiosta nimeltä DDR. Itäsaksalaissyntyinen ystäväni, jonka kotiin ensimmäinen puhelin ilmestyi vasta vuonna 1988, kertoi, ettei hän, eikä kukaan hänen tuttavistaan, tuntenut olleensa aivopesty, koulussa ja pioneerileireillä syötetystä propangandasta huolimatta. Kaikki tiesivät, ettei systeemi toiminut - siitä ei vain saanut puhua.

Samanlaisesta asetelmasta alkaa Wolfgang Beckerin neljäs ohjaustyö Good Bye Lenin! Alexanderin (Bruhl) isä loikkasi aikoinaan länteen, minkä tähden äiti (SaB) omistautui paatoksellisesti DDR-läiselle kulttuuritoiminnalle. Lapset, joita moiset hommat eivät kiinnostaneet, seurasivat mielenkiinnolla vuoden 1989 tapahtumia. Alexander osallistui hallituksen vastaiseen mielenosoitukseen, jäi poliisin haaviin ja tuli äitinsä näkemäksi. Tämä järkyttyi niin pahasti, että vaipui koomaan lähes vuodeksi. Samaan aikaan muuri murtui, sosialistinen hallinto luhistui, ihmiset ja kulttuurin tuotteet vyöryivät edestakaisin rajojen yli. Lopulta äiti herää, mutta niin heikkona, ettei kestä pienintäkään järkytystä. Kotihoidon turvaamiseksi Alexin, tämän kavereiden ja sisarusten täytyy perustaa äidin ympärille lume-DDR vanhoine ruokineen, TV-ohjelmineen ja harrastuksineen. Potilaan toipuessa virtuaalimenneisyyden ylläpitäminen käy yhä vaikeammaksi ja lopulta totuudet joudutaan, puolin ja toisin, paljastamaan.

Toisin kuten saattaisi luulla, ei äidin sairaus ole lattea allegoria valtion tilasta, vaan humaani ja monikerroksinen analyysi maailmakuvien ja ideologioiden roolista ihmisten elämässä. Kuten myöhemmin tarinassa käy ilmi, ei äitikään uskonut kommunismin koreisiin iskulauseisiin. Stasi oli käynyt heilläkin ja myös he tajusivat ettei systeemi toiminut. DRR-myytit saivat kuitenkin käyttöä tarkoituksen löytämiseksi elämälle totalitarismissa ja lasten suojelemiseksi väkivaltaisilta kohtaloilta. Pitäessään tietoisesti yllä valhetta, jota eivät tiedä äitinsä tietävän valheeksi, lapset elävät uudelleen DDR:n arkea ideologistien, kulissien rakentajien näkökulmasta käsin. Elokuva näyttää havainnollisesti kuinka politiikka ja arkipäivän "tunnerakenteet" kytkeytyvät ja kytketään kaikkialle: kurkkusäilykkeisiin, huonekaluihin, juomiin, suomalaistenkin tuntemaan Nukkumattiin, pikku kertomuksiin, joita illallispöydässä kerrotaan päivän tapahtumista. Jokaisen palasen on sovittava suurempaan kertomukseen sosialismin voittokulun ennallaan säilymisestä ja jatkuvuudesta, valhe, jonka hyökyaallon lailla etenevä länsimaistuminen omine konsumeristisine ideologioineen on tuotteistanut tai pyyhkäissyt pois.

Seuraa monia kutkuttavia, jännitykseltään Hitchcockin veroisia läheltä piti -tilanteita, mutta lopulta äiti joutuu kohtaamaan totuuden. Aamutakissa kadulla harhaillen hän kohtaa helikopterin lennättämän Lenin-patsaan, joka Fellinin La Dolce Vitan alkukuvia vastaavalla majesteettisuudella lävistää talot, kaupungin, murentuvan valtion ja uskon vanhoihin jumaliin. Elokuvan kertomus ja sen takana Euroopan lähihistoria, musiikillinen crescendo, arvokkaat kamera-ajot, tilanteen absurdius, kaiken tutun järkkymisen kauhistuttavuuden esille tuova näyttelijätyö: kaikki elementit työskentelevät sulavassa harmoniassa tehden kohtauksesta henkeäsalpaavan kauniin, historian ja yksilön, ideologian ja todellisuuden rusikoivan, muttei mahdottoman kohtaamisen. Se, mitä Eric Hobsbawm on kutsunut lyhyeksi 1900-luvuksi, on päättynyt, ja Alexanderin äiti joutuu kohtaamaan tämän todellisuuden yhdessä väkevässä, sokaisevassa silmänräpäyksessä.

Mutta ei tässä kaikki. Vaikka Alexander ja kumppanit ovat jo länsimaistuneet, ovat he joutuneet myös vastakkain uuden ideologian ja uusien ongelmien kanssa. Becker ei ainoastaan tuo esiin DDR:n tyrannimaisia aspekteja, hän ei myöskään idealisoi markkinataloutta tai propagoi sen lupaaman tuoteonnelan puolesta. Uusi maailmanjärjestys tuo mukanaan työttömyyden, epävarmuuden, kurjat työt (Alexin sisko on Burger Kingin kassa) ja mainosten kaikkialla läsnäolevan "kapitalistisen realismin". Vaikka lapset eivät sitä eksplisiittisesti myönnä, myös he saavat nostalgista lämpöä DDR-leikistä, joka rajoittuu vanhoihin, tuttuihin tuotteisiin ja rituaaleihin ilman niiden takana aikanaan väijynyttä poliisivaltiota. Elokuvan ulkopuolella samaan "Ostalgian" kategoriaan kuuluvat yhä suositummaksi tulevat Trabant-klubit, retro-pioneeribileet ja -ravintolat, ossie-tuotteita myyvät internetsivustot, kuten Ostprodukte.de sekä krääsä kunniamerkeistä muurin palasiin.

Suomessa kaikki muistavat Pikku Kakkosen itäblokkianimaatiot, tuttujen kotiin raahaamat muurin palaset, viime aikojen Stasi-paljastukset, mutta ennen kaikkea vuosien 1989 ja 1990 järisyttävät tapahtumat, joiden myötä kylmä sota alkoi nopeasti hiipua muuttaen peruuttamattomasti länsimaisten ihmisten maailmankuvaa. Good Bye Leninin monitasoinen, mestarillisesti kokoon kudottu tarina resonoi kaikilla tasoilla vuosikymmenistä lähihistoriaan ja nykyisyyteen, yksilöstä valtioita ja jopa maanosia koossapitäviin ideologioihin. Hillityn, mutta lämminhenkisen ja sympaattisen näyttelijätyön kautta esitettynä lopputulos ei olla enempää eikä vähempää kuin täysosuma, vuoden paras elokuva.