Commando kotikatsomo

1980-luku oli toinen toistaan machompien toimintaleffojen kultakautta, ja vuosikymmenen puolivälin molemmin puolin Arnold Schwarzenegger oli machoimmillaan puhtaana maskuliinisen toimintasankarin ruumiillistumana, ilman sivuharppauksia luonnenäyttelyyn, komiikkaan tai politiikkaan. Tämän äärimiehisen liiton lopputuloksena syntyi ase kourassa ja muskelit pullistellen Commando (1985).

Se on hauska. Se on äärimmäisen sujuva, notkealiikkeinen ja turboahdetun dynaaminen. Se on täynnä roolihahmoja, joiden testosteronilukemat vievät heidät kliseiden tuolle puolen. Sen päähenkilön lähes jokainen harva repliikki kelpaa nasevaksi sitaatiksi vielä yli kolmen vuosikymmenen jälkeenkin. Siinä saattaa kuolla yhdellä laukaussarjalla kourallinen terroristeja, jotka eivät itse osu edes ladon oveen. Se ei ole läpeensä ironinen muttei myöskään totista torvensoittoa, vaan tasapainottelee juuri oikein mustan komedian ja väkivaltaviihteen rajamailla tavalla, johon nykyisten yrittäjien, kuten vaikkapa Deadpoolin (2016), rahkeet eivät riitä edes alkumetreillä.

Commando kiteyttää monella tavalla koko 1980-luvun action-genren tavalla, johon niin monet aikalaiselokuvat yrittivät päästä mutta johon ani harva koskaan ylsi. Se on lajityyppinsä ja aikakautensa järkähtämätön klassikko, joka heijastaa jotain oleellista aikakaudestaan mutta jonka hauis pullistuu öljytyn kiiltävänä vielä vuosikymmeniä julkaisun jälkeenkin.

Vaikka Arnold Schwarzeneggerin ikimuistettavimmat roolihahmot ja -suoritukset nähtiinkin paria vuotta aiemmin sekä Conan barbaarin roolissa että siinä ainoassa laadullisesti merkittävässä Terminator-elokuvassa eli ensimmäisessä, niin pysäyttämättömän John Matrixin rooliin Arska oli kuin luotu. Näin ei tosin alun perin ollut, sillä sarjakuvamaailmastakin tuttu käsikirjoittaja Jeph Loeb on paljastanut, että roolia oli alun perin suunniteltu KISS-basisti Gene Simmonsin egonjatkeeksi ja myöhemmin Nick Noltelle vakavampisävyiseksi tarinaksi. Sittemmin roolia ja käsikirjoitusta muokattiin Schwarzeneggerin habituksen ja ulosannin mukaan.

Tarinan sankari vaatii toimiakseen aina kunnon konnan, sillä ilman riittävää vastavoimaa dramaturginen tasapaino järkkyy. John Matrixin kaltaisen pysäyttämättömän yli-ihmisen kohdalla olennaisinta oli ymmärtää, että vastavoimaa tarvitaan ennen kaikkea moraalisesti eikä fyysisesti.

Siksipä tarinan taustakonnan pääkätyri, Vernon Wellsin kulttimaineisesti esittämä Bennett ei ole ilmeetön, puhumaton bodari vaan irstaan pornoviiksekäs, häiriintyneen kiiluvasilmäinen palkkasoturi. Bennett on habitukseltaan kuin Freddie Mercuryn ilkeä isoveli, joka täysin käsittämättömästä syystä pukeutuu rengaspanssaripaitaan modernimman suojuksen sijasta. Vaikka Bennett vaikuttaakin innostuneelta Matrixin teinityttärestä (Alyssa Milano), niin suurin intohimo ja liki kuolaava kiinnostus kohdistuu John Matrixiin ja hänen voittamiseensa hikisessä käsikähmässä. Siinä ei auta Matrixin kuin päästellä vähän höyryjä Bennettistä kipakan penetraatiometaforan myötä.

Commandon juhlavuosien kunniaksi ei palkattu Frederikiä laulamaan hittiään Kolmekymppinen vaan klassikko julkaistiin kelpo kuosissa blu-raylla. Se tarjoaa elokuvaa myös leikkaamattomana, pidennettynä ohjaajan versiona, mutta kuten yleensäkin niin pidennetty versio ei juuri tuo lisäarvoa. Sitä pituuttakaan ei ole lisätty kuin puolisentoista minuuttia, eikä parilla ekstrahetkellä ole mitään sellaista annettavanaan, jota olisi alkuperäisessä tarvittu.

Originaali oli jo alun perin täydellisen mittainen toimintaelokuva eli puolitoista tuntia. Tästä liki pyhästä toimintagenren mitasta saisivat nykyohjaajatkin ottaa taas mallia kaksi- ja puolituntisten raskaiden ja venytettyjen rymistelyjen sijasta 90 minuuttiin mahtuu koko elokuvallinen maailma räväkästä alusta lopputekstien hittibiisiin. Liialliset kohtaukset ovat kuin paksu vaatekerta kesäkuumalla: ne ovat tukalia ja hiostavia. Siksi on parempi kulkea Commandona.