Frida kotikatsomo

Frida Kahlo ei jättänyt ketään kylmäksi. Ei hän itse, eikä hänen taiteensa. Samanlainen vaikutus näyttää olevan myös hänestä tehdyllä elokuvalla. Fridassa myllertävät tunteet, värit, elämä ja kuolema samanlaisella julman kauniilla tavalla kuin hänen maalauksissaan. Tässä mielessä elokuva on erittäin onnistunut. Huomaa, että ohjaaja on myös katsonut maalauksia, eikä vain nähnyt ne. Frida-elokuva muistuttaa erittäin paljon Frida Kahlon omakuvia. Niissä on pääosissa Frida itse ja se mahtava visuaalisuus - ei niinkään todelliset tapahtumat, vaan sisäinen elämä.

Frida ei ole niinkään elokuva taitelija Frida Kahlosta ja hänen maalauksistaan, vaan meksikolaisnaisesta, jonka elämää hallitsee toisaalta fyysinen kipu ja tuska, toisaalta vaikea rakkaus aviomieheensä taiteilija Diego Riveraan. Kahlon taidetta tarkastellaan hänen elämänsä kautta aivan kuten Frida itsekin eli ensin tunteensa ja maalasi sen vasta sitten kankaalle. Elokuvassa korostetaan Fridan arvoja, asenteita ja elämäntapaa, ei niinkään taiteellista uraa tai yksittäisiä tapahtumia.

Fridaa latistaa vain se, että elokuva muistuttaa hieman liikaa sellaista Lapista ostettua pientä koristeporoa, jonka hännän alla lukee "made in Taiwan". Frida olisi voinut olla vielä enemmän meksikolainen ja vähän vähemmän hiottu Hollywood-muottiin. Eikö niitä Oscar-ehdokkuuksia ja lipputuloja todellakaan olisi saanut ilman, että vilautetaan Antonio Banderasia ja Edward Nortonia? Salma Hayek on myös aivan liian söötti ja pehmoinen Fridaksi, mutta sen voi antaa anteeksi jo pelkästään siitä syystä, että tuskin kukaan voisi koskaan olla aivan kuin Frida Kahlo. Ja kun pysähtyy miettimään rooliin harkittua Jennifer Lopezia ja siitä kiinnostunutta Madonnaa, alkaa Hayek jo tuntumaan erittäin mainiolta Fridalta.

Suurimman vaikutuksen Fridassa tekee kuvaus ja musiikki. Maalauksia on käytetty erittäin oivallisesti hyväksi ja ne on saatu elämään vaikuttavasti ja olemaan luontevasti osana elokuvaa. Fridassa ei ole jämähdetty yhteen tyyliin, vaan luovasti kuvaus vaihtelee jokaisen kohtauksen tunnelman mukaan, mutta silti tulos ei ole yhtään sirpaleinen vaan vaikuttava kokonaisuus. Värit ja valo ovat korostetussa asemassa ja mukailevat tarinaa. Elokuva hehkuu sykähdyttävästi värejä kertoessaan Fridan elämästä, onnesta ja rakkaudesta. Mutta kun kuvaan astuvat tuska, kipu ja suru, valaistus muuttuu kliiniseksi ja sokaisevan kylmäksi. Ja sydänsurut taas tekevät kuvan tummaksi, synkäksi ja ahdistavaksi.

Dvd:ltä löytyy muutama ekstra, mutta ei valitettavasti poistettuja kohtauksia. Kiinnostavimmat ovat ohjaaja Julie Taymorin sekä laulaja Lila Downsin haastattelut. Musiikki onkin Fridassa aivan omaa luokkaansa ja Lila Downsin eriskummallisen ihana ääni saa ihon kananlihalle.