Frida valkokangas

Suurhenkilöistä kertovien elokuvien ikuisena riesana on kolmen eri tarpeen Bermudan kolmio. Elokuvan odotetaan kertaavan henkilön elämänkaarta ja esittävän tulkinnan hänen kulttuurihistoriallisesta merkityksestään. Lisäksi elokuvan pitäisi olla vielä teoksena itsenäinen ja uutta luova, sillä muutenhan olisi kysymys pelkästä kuvittamisesta. Harva henkilökuva näissä paineissa onnistuu.

Julie Taymorin ohjaama elokuva meksikolaisesta Frida Kahlosta (1907-1954) selviää Bermudan kolmiosta hengissä. Biografiaan ja tulkintaan olisin kaivannut lisää avaruutta ja kyseenalaistusta, mutta elokuvateoksena Frida jää mieleen ehjänä kokonaisuutena.

Kaksi suurta tragediaa

Frida kronikoi Etelä-Amerikan tunnetuimman naiskuvataiteilijan elämää Hayden Herreran elämäkerran pohjalta. Clancy Sigal on valitettavasti poiminut käsikirjoitukseensa Kahlon elämästä ainoastaan kaikkein tunnetuimmat käänteet. Lapsena polion sairastanut Kahlo joutui 18-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jota seurasi 35 leikkausta ja pitkiä jaksoja täydellisessä vuodelevossa ja pyörätuolissa. Vammautumisensa jälkeen Kahlo alkoi maalata värikylläisiä, naivismin ja surrealismin välimaastoon sijoittuvia töitään, joista suuri osa on omakuvia. Toinen elokuvan pääteemoista on taiteilijan elämän toinen suuri tragedia, avioliitto kuvataiteilija Diego Riveran (Alfred Molina) kanssa. Molemmilla oli avioliiton ulkopuolista seksielämää. Kahlolla oli naissuhteiden lisäksi intiimi episodi Leon Trotskin kanssa, joka asui poliittisena pakolaisena taiteilijapariskunnan luona. Riveran ja Kahlon sitoumusta kommunismiin kuvataan pintapuolisella nostalgialla ja Kahlon viehtymys Etelä-Amerikan alkuperäiskulttuureihin on läsnä vain musiikissa ja hänen värikkäässä ulkoasussaan.

Myytillä mässäilyä

Frida ei juurikaan tuo uusia näkökulmia Kahlon ympärille rakentuneeseen myyttiin originellista naisesta, jonka elämä on yhtä taistelua fyysisen kivun ja vastoinkäymisten kurimuksessa. Nainen pukee tuskansa taiteeksi, mutta on kaikesta huolimatta uhri, joka jää tunnetumman taiteilijamiehensä varjoon. Harmittavaa on esimerkiksi se, että elokuva ei esittele Kahloa lainkaan opettajana, mikä olisi avartanut kuvaa hänestä taiteilijana. Kahlolla oli 1940-luvulla opetuslapsia, jotka tunnettiin nimellä Los Fridos.

Englanniksi näyteltyä elokuvaa markkinoidaan lauseella "Antaudu vieteltäväksi". Fridasta tulee epäilemättä menestys Yhdysvalloissa, kirjoja myydään ja näyttelyitä avataan. Aikakauden, aatteellisuuden ja taiteilijamyytin romantisoinnin lisäksi elokuva on kyllästetty erotiikalla. Meksikolainen Salma Hayek näyttelee vakuuttavasti, mutta hänen ulkoinen kauneutensa on läpeensä kaupallistettu. Hayek ei ole polion, kuolion ja auto-onnettomuuden runtelemaa invalidia nähnytkään ja hänen biseksuaalisuutensakin tuntuu hyvin päälle liimatulta.

Väriä ja näkemystä

Elokuvan pelastaja on Julie Taymor, joka on työskennellyt teatterissa ja televisiossa sekä näyttelijänä että ohjaajana. Fridaa ennen hän oli ohjannut ainoastaan yhden pitkän elokuvan. Titus (1999) on nykyaikaan sijoitettu tulkinta Shakespearen verrattain tuntemattomasta näytelmästä. Realismista irrottautuva elokuva haki kunnianhimoisesti uutta, ekspressiivistä ilmaisua. Fridasta paistavat kaupallisuuden paineet, mutta ohjaajan oma näkemys tulee silti vakuuttavasti esille. Osa tapahtumista kerrotaan etäännytyksen ja tyylittelyn kautta esimerkiksi animaatiolla tai aikalaistaiteilijoiden suosiman kollaasin elokuvallisella versiolla. Visuaalinen ilme on ammennettu suoraan Kahlon taiteesta. Välillä Taymor yhdistää Kahlon maalauksia elävään kuvaan, mikä toisaalta vain vahvistaa käsitystä siitä, että hänen taiteensa on yhtä kuin hänen elämänsä, ja sama kääntäen.

Kyllä. Frida on nautinnollinen elokuva. Melkeinpä toivoisi, että se olisi tehty täysin fiktiivisistä aineksista, ettei tarvitsisi pohtia elokuvan kulttuurihistoriallista merkitystä. Toinen toivomus olisi, että nainen kelpaisi elokuvan päähenkilöksi muutenkin kuin jumalaisena patsaana, jossa arpikin on vain kaunistus.