Frida valkokangas

Hayden Herreran Frida Kahlo -elämäkertaan perustuva Frida on komea ja koskettava katsomiskokemus. Tämä on suurelta osalta pääosan esittäjän ansiota, sillä piskuinen Salma Hayek kannattelee elokuvaa kohtauksesta toiseen väkevällä läsnäolollaan. Myös runsaat ja dramaattisetkin musiikkivalinnat ovat hyvin onnistuneita ja toimivat paikoin jopa loistavasti tunnelman luojina.

Frida on elokuva taiteilijasta ja tämän visioista. Kuten monissa muissakin taiteilijaelokuvissa, Fridassa on dramatisoitu joitakin Kahlon kuuluisia töitä tai niiden syntymiseen vaikuttaneita kimmokkeita. Tarkka katsoja tunnistaa Hayekin päältä monia omistakuvista tuttuja vaatteita. Elokuvan värimaailma ja visuaalinen yleisilme onkin hyvin uskollisesti Kahlon tyylinen, lukuun ottamatta leikkisän pastissimaisia kuvajaksoja taiteilijan loukkaantumisesta ja toisaalta New Yorkin matkasta yhdessä Riveran (Alfred Molina) kanssa. Kuvaus on oivaltavaa ja paikoin huvittavaakin. Jopa King Kong on saatu mukaan kuvaan, mikä varmasti jakaa mielipiteet.

On kuitenkin aikamoinen yllätys, kuinka vähän elokuvassa oikeasti käsitellään taulujen tekoon liittyvää jaakobinpainia! Kahlo esitetään kyllä itsenäisenä ja vahvana taiteilijana, mutta elokuvassa hänen konfliktinsa ovat loppujen lopuksi maalausten ulkopuolisia aviohuolia ja tuskallisen vamman sietämiseen liittyviä suruja. Taulujen maalaamista ei esitetä missään vaiheessa Kahlolle hankalana puuhana tai dynaamisena prosessina. Ne vain syntyvät. Epäilemättä luomistyö oli Kahlolle taatusti myös kipeää vääntämistä ja kilvoittelua. Tuntuu kaunistelulta, että Fridan maalaustyö muuna kuin oman kivun kuvaamisen päiväkirjana jää sivuosaan. Näin ollen elokuva esittää Kahlon loppujen lopuksi enemmän vaimona ja ruumiina kuin omaa työtään reflektoivana taiteilijana. Fridaa ei esim. näytetä pohtimassa töissään tehtäviä ratkaisuja tai riitelemässä itsensä tai sisäisten riivaajiensa kanssa. Tässä elokuvatulkinnassa hänen ainoat demoninsa tuntuvat olevan fyysinen vamma ja Diego Rivera, eivät maalaamiseen liittyvät vastukset.

Elämäkerrallisiin elokuviin ei voi olla suhtautumatta varauksella. Yhden kokonaisen elinkaaren puristaminen parin tunnin mittaiseksi tiivistelmäksi vaatii aina rajuja rajauksia ja pelkistyksiä. Myös se, että elämäkertaelokuvat inspiroivat tekijöitä satsaamaan ajanmukaiseen miljööseen, saattaa helposti viedä huomiota pois itse draamalta sillä lopputuloksella, että käteen jää vain sarja siisteissä kulisseissa kuvattuja vinjettejä kuuluisan ihmisen elämästä.

Fridakaan ei täysin säästy kyseisiltä ongelmilta, vaikka se yllättääkin positiivisesti. Joidenkin kohtausten asetelmallisuus ja siisti miljöönkuvaus saattaa tuoda katsojan mieleen Evitan tai Henryn & Junen. Kohtaus, jossa Frida iskee Josephine Bakerin pariisilaisesta yökerhosta on kyllä tietysti kaunis, mutta siitä tulee mieleen Anaïs Nin lipevimmillään ja kiiltokuvamainen pehmoporno. Se, mikä kuitenkin nostaa Fridan näiden elokuvien yläpuolelle on Fridan visioiden rajuus ja Salma Hayekin upea roolityö. Fridasta lähtee pois posket märkänä ja selkä hiukan ryhdikkäämpänä kuin ehkä ennen elokuviin menoa. "Mitä siitä, jos ei ole jalkoja. Jos on siivet, voi lentää!"