Face kotikatsomo

1990-luku on ollut rankkaa aikaa myös elokuvien fiktiivisille rikollisille. Karun ja pettyneen ajan mukana moraali lain molemmin puolin on ensin höltynyt, muuttanut muotoaan ja lopulta lakannut olemasta. Ja Quentin Tarantinon jälkeen ryöstöt ja kaappauksetkin näyttävät menevän aina puihin. Jälkimodernin kyynisyys on nyrjäyttänyt jopa kummisetien vanhatestamentillisen paatoksen nopeaksi, aseilla käytäväksi huulenheitoksi. Oma nahka tulee aina ensin, sitten rahat - ja mikäli siltä tuntuu, niin pelastetaan, mitä jää jäljelle.

Myös uusi brittiläinen rikoselokuva - josta on tullut melkein genre - on ominut monia Tarantinon maneereita. Kuitenkin selvänä erotuksena amerikkalaiselle, melko tyhjänpäiväiselle räimeelle, se heijastelee luokkayhteiskunnasta koituvia ongelmia varsinkin työväenluokan sisällä. Rikollisuus nähdään henkilöiden valintojen ja työttömyyden seurauksena. Sen raadollisuudessa ja arkisuudessa ei ole mitään mytologisoitua hohdokkuutta tai pulp-henkistä vitsikkyyttä.

Tämä ote näkyy varsin hyvin parin vuoden viiveellä Suomeen saapuneessa Antonia Birdin elokuvassa Face. Samalla se on kuitenkin omassa lajissaan varsin kylmä ja kyyninen tutkielma ideologian rappeutumisesta, henkilökohtaisesta pettymyksestä sekä rahan otteesta ihmiseen. Bird luotaa tummin - paikoin lohduttoman mustin - sävyin rikollis- ja ystäväporukan hajoamista ahneuden ja epäluottamuksen keskellä. Näyttää siltä, että rappion ja oman edun tavoittelun ilmapiiri hapattaa kaiken ympärillään.

Ray (Robert Carlyle) on entinen vasemmistolainen, jonka ideologia on vaihtunut rikollisuuteen. Pettyneenä sosialismin mahdollisuuksiin Britanniassa hän on ymmärtänyt rahan hallitsevan systeemiä, jonka voittaminen on mahdotonta. Hänen silmissään se näyttää pyörittävän kaikkea. Kun tuottavaksi luultu keikka menee vielä pieleen ja rahaa tulee suunniteltua vähemmän, joku ryöstöporukasta käy ahneeksi ja haluaa muidenkin saaliin. Alkujaankin kyyninen Ray huomaa, että hänen on vaikea luottaa kehenkään.

Face kuuluu niihin elokuviin, jotka luottavat henkilöiden syvyyteen ja toimivuuteen. Birdin pelkistetty, lakoninen tyyli kääntää pakostakin huomion hyvin kirjoitettuihin hahmoihin sekä dialogiin, joka on paljon muuta kuin suunpieksentää tai coolia horinaa ase kädessä. Se on ennen kaikkea tiedostavaa: kaikki ovat perillä menneisyydestään ja valinnoista, jotka ovat tuoneet heidät tähän hetkeen. Bird osoittaa, että kyynisyys ei aina tarkoita kylmyyttä. Siitä huolimatta, että Ray saa pettyä ihmisiin ympärillään, hän säilyttää omantuntonsa. Aseen kohottamisessa ystävää vastaan ei ole mitään helppoa. Ja yksikään ammuttu luoti ei ole ilman seurauksia.

Juoneltaan melko tavanomaisena rikoselokuvana Face todistaa, että rohkeaa ja varmaa otetta voidaan lajityypin sisälläkin yhdistää yhteiskunnalliseen, jopa poliittiseen pohjavireeseen. Se myös toimii. Elokuvantekijänä Antonia Bird onnistuu väistämään videovuokraamo-sukupolven ohjaajien toistuvat turhat koukut ja tehokeinot - kuitenkin lainaten sekä uusintaen niiden parhaimmistoa. Kaiken kaikkiaan Face seisoo loistavasti omilla jaloillaan englantilaisen indie-tuotannon joukossa. Synkistelyssään sekä rappion kuvauksessaan sen angsti on yhtä raskasta ja kierosti lohdullista kuin tämä aikakin.