Elisabet kotikatsomo

Englantilaisessa kontekstissa osuvampaa historiallisen elokuvan aihetta kuin Elisabeth I tuskin on. Toki kansakunnalla, joka maailmaa valloittaessaan joskus ihan oikeasti kuvitteli Jumalankin käyttävän Union Jack -kerrastoja, on rutkasti verihurmeisia kohokohtia, joita on ollut silmäkulmat kosteina mukava muistella tuleville tykinaterioille opiksi ja ojennukseksi. Elisabetissa ja hänen ajassaan on kuitenkin keskivertotappotanteretta myyttisempi sädekehä. Elisabet ja 1500-luku ovat merkinneet englantilaisessa nationalistisessa historiamaalailussa kansakunnan yhtä keskeisintä alkukuitua ja kiteytymää, johon englantilaiset ovat samastaneet niin kansanvaltansa, imperiuminsa kuin korkeakulttuurinsakin siemenen. Elisabet on ankarana ja oikeamielisenä, kansansa etua ajavana lähes jumalalliset mittasuhteet saaneena henkilönä noussut kansakunnan äitihahmoksi, jonka palvontaan on ollut luontevaa sulauttaa menneet ja tulevat suuruuden hetket. Historiankirjoitus onkin katsonut velvollisuudekseen lyödä hänen aikakaudelleen kultaisen ajan leiman.

Eli kyseessä on mitä oivallisin aihe lippuja liehuttavaan elokuvalliseen rinnanröyhistelyyn. Nimittäin englantilaisittain tarvetta olisi, sillä äskettäin örvellyksin kuoppaan viskattu vuosisata ei näin jälkikäteen katsottuna ollut varsinaisesti mikään järin suuri menestystarina saarivaltakunnan kannalta. Se mikä vuonna 1918 oli maailmanhistorian suurin koskaan tuntema maailmanvalta, kutistui maailmansotien kuolemankenttien kuluttamana piskuiseksi siirtolapuutarhaksi. Ja suolana haavoihin huomattiin, että maailmasta, josta piti tulla englantilainen, tulikin amerikkalainen. Mutta tämäkään ei riittänyt. Saarivaltion oma yhtenäisyys on ollut uhattuna, eivätkä mannereurooppalaisetkaan ole tahtoneet rakentaa unionikakkua samoilla säännöillä entisen imperiumin kanssa.

Joten ajankohta Shekhar Kapurin Elisabethille on mitä oivallisin. Toisaalta, koska tavoitteena on ollut luoda historiallista suurelokuvaa, myös reunaehdot ovat ahtaat elleivät suorastaan tunkkaiset. Kansallisesti väritetystä kansakunnan sielua eheyttävään pyrkivästä elokuvasta kun ei järin ihmeellistä ja uutta luovaa synnytetä. Kyseenalaistuksiin ei ole suuremmin varaa.

Elokuva noudattelee päällisin puolin uskollisesti Elisabetin (Cate Blanchett) historiankirjoista tunnettua elämäntarinaa Henrik VIII äpärätyttären uhanalaisesta asemasta valtakunnan ehdottomaksi mutta oikeudenmukaiseksi yksinvaltiaaksi. Tie on päällystetty juonitteluilla, salamurhilla, sodilla ja tietenkin rakkaudella sekä vaikeilla ja kovilla valinnoilla. Tarinan rakenne on elokuvista ja romaaneista tuttu, eli päähenkilö ajetaan ensiksi ahtaalle ja hänen inhimillinen heikkoutensa paljastetaan samaistumisen ja myötätunnon herättämiseksi. Lopuksi hänen annetaan nousta ahdingosta oikeutettuna koston enkelinä, joka rankaisee ja palkitsee kuten kukin ansaitsee. Ja kansakunnan etu vaatii. Elisabeth onkin pohjimmiltaan tarina tytönhempukasta, josta kasvaa jumala. Kuinka ollakaan, tahtomattaankin elokuvasta nousee mieleen vanha kunnon Kummisetä.

Pohjimmiltaan Elisabeth on tuttua ja turvallista historiallista draamaa, jossa on huolellisesti rakennettu 1500-luvun miljöö takuuvarmoin näyttelijäsuorituksin - ja luonnollisesti Sir Richard Attenborough’n kera. Mutta koska se on historiallinen elokuva ja samalla nationalistinen elokuva, sitä vaivaavat tietyt typerät rajanvedot, jotka katsojasta riippuen joko huvittavat tai risovat. Englantilaisuutta korostaessaan Elisabeth sortuu naurettaviin tyypittelyihin, jossa esimerkiksi ranskalaiset nähdään homoviritteisinä elostelijoina ja espanjalaiset öljytyissä kuontaloissaan rasvaisina juonittelijoina. Englantilaiset sen sijaan ovat maanpettureinakin sotilaallisen ryhdikkäitä. Paitsi paavin kuurian jäsenet, jotka ovat myyneet sielunsa ylikansalliselle tyrannialle ja jotka saadaan näyttämään likaisilta mafian tappajilta. Tämän piikin kohde on selvä. Ei puutu kuin kaksitoistatähtinen tatuointi roiston sydämen kohdalta.

Elisabeth on hyvää viihdettä. Se on rakennettu huolellisesti ja siinä on selkeä draaman kaari, joka tekee elokuvasta ryhdikkään katsomiskokemuksen. Se on kuitenkin aikaansa sidottu tilaustyö, joka ratkaisuissaan ja henkilökuvissaan ulkopuolisesta näyttää paikoin huvittavalta, paikoin tylsältä ja joskus suorastaan raivostuttavalta. Miten elokuvaa katsoo englantilainen, onkin sitten asia erikseen. Eli mitään ratkaisevasti uutta Elisabeth ei tarjoa. Tämän kaltaisia elokuvia on tehty iät ja ajat.

Mutta olkoon vain kuinka hyvää viihdettä, niin en voi sille mitään, että Elisabetinkin kaltaisen kansakuntahörhöilyn taustalta nousee nenääni juoksuhautojen savivelliin kuolleiden ihmisraatojen löyhkä.