Valkoinen sulka valkokangas

Brittijoukkojen ja sudanilaisten taistelut olivat aiheena A.E.W. Masonin vuonna 1904 ilmestyneessä bestsellerissä Four Feathers. Kirjasta tehtiin kaksi mykkäversiota ja vuonna 1939, tuottajaguru Alexander Korda ja tämän veli Zoltan kuvasivat aiheesta klassikoksi muodostuneen imperiumielokuvan. Ajankohdan maskuliiniset kunnia- ja sotilaskoodit sekä nationalimi leimasivat elokuvaa. Nyt brittiläisessä Intiassa syntynyt Shekhar Kapur, "radikaalista" perintöelokuvastaan Elizabeth (1998) tunnettu ohjaaja, on ottanut sulat jälleen käsittelyyn. Jos Patricia Rozeman Mansfield Park (2000) otti saidilaisen niskalenkin Austenin kartanoelämästä, tuo Kapur rodun ja muut siirtomaakysymykset etualalle laajalle historiaan rönsyilevässä imperiumin kuvauksen traditiossa.

Kesken Harry Favershamin (Heath Ledger) sotilaskoulutuksen ja häävalmistelujen tulee tieto sotaan lähdöstä Sudaniin. Kapteeni Durrance (Bentley) ja muut ovat innoissaan, mutta pelko herää Harryssä ja hän päättää erota armeijasta. Ystävät halveksuvat päätöstä ja lahjoittavat tälle kukin valkoisen sulan, pelkurin merkin. Morsian Ethnie (Kate Hudson) hylkää hänet niin ikään. Harry kituu tunnontuskissa ja päättää lopulta matkustaa Sudaniin siviilinä puhdistaakseen maineensa. Hän seuraa sotilaita näiden kärsimien nöyryyttävien tappioiden halki, etsii ystäviään, tutustuu sudanilaiseen orjaan Abou Fatmaan (Hounsou), joutuu vangiksi ja on vähällä kuolla.

Näyttelijätyön tasolla Kapurin versio ei pärjää 30-luvun esikuvalle. Varsinkin Bentley ja veistoksellinen, Riefenstahlin nuba-valokuvia muistuttava Hounsou tarjoavat komeaa katsottavaa, mutta heidän ulkomuodoilleen ei löydy yhtä majesteettista vastinetta psykologisessa ulottuvuudessa, kuten Ralph Richardsonin säälittäväksi ja inhimilliseksi muotoutuneessa Durrancessa. Englantilaisen perintöelokuvan troopit kartanot, nurmikentät, univormut, krinoliinit, turnyyrit kilpailevat English Patientin (1996) ja Lawrence of Arabian (1962) tasoisen erämaaspektaakkelin kanssa elokuvan pääosasta. Visuaalinen suurellisuus huipentuu taistelukohtauksissa, jotka kopteriotoksineen ja satoine ekstroineen pärjäävät mille tahansa genren klassikolle.

Kapur kutsui Elizabethia - ainoastaan puolileikillisesti - "siirtomaalaisen kostoksi". Postkoloniaalinen agenda löytyy myös Valkoisesta sulasta, erityisesti Abou Fatman hahmosta, joka puuttui vuoden 1939 versiosta. Vaikka Sudan saa jälleen brittisielun vapahdusinstrumentin osan, esitetään Mahdi ja muut paikalliset etniset ryhmät syvemmässä, älykkäämmässä ja vähemmän stereotyyppisessä valossa (Kordan versiossa ovat mukana pakolliset tasajalkaiset sotatanssit, ulinamöly ja "orientaalille" luontainen sadismi). Siirtomaalaisen Toisen kyky kulttuuriseen ja taktisesti tehokkaaseen mimiikkaan on toistuvasti esillä: Abou Fatma saa torut puhuessaan englantia, Mahdin joukot murskaavat britit pukeutumalla näiden univormuihin, vanginvartija ottaa käyttöönsä siirtomaaherran otteet käsitellessään brittivankia, joka puolestaan saa kokea orjan, armonanojan arvottoman aseman. Siinä missä 30-luvun elokuvan britit selvisivät keskenään ilman paikallisten apua kasvottoman ja läpeensä pahan vihollisen kynsistä, antaa Kapurin versio osapuolille tasapainoisemmat roolit ja näyttää hyväuskoisille valkoisen miehen taakan kantajille siirtomaakokemuksen kurjimmat kauhut

Keskiverto näyttelijätyö ja arvattava tarina vetävät elokuvan yleistä tasoa alaspäin korkeista tuotantoarvoista ja vaikeiden teemojen käsittelystä huolimatta kolmen tähden tasolle. Jos elokuvaa lukee brittikulttuurin, elokuva- ja muun lähihistorian, postkolonialismin diskurssien kautta, elokuvan rikas tekstuuri ja ansiokas vanhemman teoksen revisio ansaitsevat neljä tähteä. Valkoisen sulan ajankohtaisuus voi vain lisätä historiallista viehätystä, nyt kun uudet imperiumit ovat rakenteilla elokuvan kuvaamilla alueilla.