Elämä on ihanaa kotikatsomo

Kahmittuaan molempien pääosanesittäjien Oscar-palkinnot tänä vuonna, James L. Brooksin ohjaama mainio komedia Elämä on ihanaa löi toden teolla itsensä läpi maailmalla. Jack Nicholsonin (jo kolmas Oscar) ja Helen Huntin pirteät esitykset toivat heille kosolti kehuja eikä syyttä. Voidaanhan kerrankin todeta palkintojen menneen todella alalla jo pitkään olleille henkilöille (vrt. Jane Campionin Piano, jossa paras naissivuosapalkinto vasta 11-vuotiaalle Anna Paquinille).

© 1997 Sony Pictures Entertainment Co.

Melvin Udall (Jack Nicholson) on newyorkilainen, bakteerikammoinen naisromaanikirjailija, jolla on vastustamaton taipumus loukata verbaalisesti kaikkia tapaamiaan ihmisiä. Hän ruokailee säännöllisesti samassa kahvilassa ja vaatii ateriansa aina samalta tarjoilijalta, Carolilta (Helen Hunt). Udallin naapurina asuu homoseksuaali taiteilija Simon Bishop (Greg Kinnear), jolle Udall muistaa säännöllisesti naljailla.

Eräänä päivänä Bishop pahoinpidellään asuntomurron yhteydessä ja Udall joutuu ottamaan haltuunsa väliaikaisesti tämän koiran. Vähitellen kirjailija huomaa itsessään myös inhimillisiä tunteita ja alkaa kiinnostua ruokapaikkansa tarjoilijasta - ainoasta ihmisestä, joka suostuu keskustelemaan hänen kanssaan. Ongelmana vain on, miten osoittaa asia.

Jack is back

Nicholsonin elokuvia katsomalla yleensä tietää, mitä saa. Velmuileva mies selviää tilanteesta kuin tilanteesta käyttämällä naisiin vetoavaa petollista charmiaan ja rentun olemustaan. Lisämausteena hänen kaikki roolihahmonsa huutavat ja ilmehtivät kuin osoituksena hänen pakottavasta tarpeestaan uusia klassikkorooli elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, 1975). Elämä on ihanaa on kuitenkin tästä trendistä selvä poikkeus. Itse asiassa kyse on Nicholsonin voimallisimmasta roolista sitten liian vähälle huomiolle jääneen Hoffan (1992).

NBC-televisioyhtiön Later-talkshowsta elokuvauraa luomaan lähtenyt Greg Kinnear tekee tyylikästä työtä homoseksuaalisena taiteilijana, jonka inspiraatio katoaa pahoinpitelyn seurauksena. Jo tämän elokuvan perusteella on selvää, että Kinnearin siirtyminen television "varmasta" työpaikasta oli oikea ratkaisu. Helen Hunt on aivan ihana tarjoilijattarena, vaikka hänen roolinsa olisivat muutkin pystyneet esittämään. Niin ikään Oscar-voittaja Cuba Gooding, Jr. sen sijaan on varsin vaatimattomassa roolissa eikä hän yllä Tom Cruisea Jerry Maguire -elokuvassa (1997) dominoineen roolinsa tasolle.

Komediaako?

Ohjaaja Brooks on tehnyt elokuvan, jossa kuvataan miljoonakaupungin vaikeuksissa olevia ihmisiä sortumatta kuitenkaan liialliseen melankoliaan tai tuskassa rypemiseen. Nicholsonin Udallille on kyllä jätetty tilaa laukoa mitä loukkaavimpia kommentteja ventovieraista, mutta Carolin lapsen paha astma palauttaa katsojan kyllä maan pinnalle melko nopeasti. Elokuva kestää komedialle hulppeat 138 minuuttia. Syy tähän lienee ollut ohjaajan halu tehdä elokuvasta kunnianhimoinen kuvaus suurkaupungin asukkaiden ongelmista komediallisin keinoin. Alussa tekniikka näyttääkin toimivan, mutta loppupuolella Nicholsonin jatkuva virnuilu ja kasvojen vääntely tuntuu olevan väärässä paikassa väärään aikaan. Kyseessä on selvä ristiriita hänen kypsyvän rooliminänsä kanssa.

On kuitenkin syytä olla aliarvioimatta Elämä on ihanaa -elokuvaa sen lievistä ristiriitaisuuksista huolimatta. James L. Brooks on jälleen saanut aikaan korkeatasoisen ihmiskuvauksen palkittujen Hellyyden ehdoilla -elokuvan (Terms of Endearment, 1983, ohjaajana) ja Jerry Maguiren (tuottajana) jälkeen. Jack Nicholsonin yhdestoista Oscar-ehdokkuus ja kolmas voitto on jo saavutus sinänsä, puhumattakaan kolmesta Golden Globe -pystistä niin ikään Nicholsonille ja Huntille.

Elämä on ihanaa on vuoden 1998 puhdashenkisimpiä elokuvakokemuksia, kuin hyvä viski. Jäät ja televisioruutu eivät pysty viemään nautintoa pois.