El Cid kotikatsomo

Klassisen Hollywoodin studiokaudella tuotettiin monia eksklusiivisen Road show -levityksen saaneita näyttäviä suurelokuvia usein historiallisista aiheista ja Raamatun kertomuksista. Nämä massiivisen kalliit tuotannot kääntyivät lopulta itseään vastaan ajaen tuotantoyhtiönsä 1960-luvun lopulla konkurssiin ja päättäen näin yhden elokuvanteon aikakauden Hollywoodissa.

Tuottaja Samuel Bronston pyrki vastamaan Cecil B. DeMillen menestyselokuvien tarjoamaan haasteeseen palkkaamalla western- ja film noir -elokuvien parissa uransa tehneen Anthony Mannin historiallisten spektaakkelielokuviensa ohjaajaksi. Mannin elokuvista tunnetuinta Rooman valtakunnan tuhoa (The Fall of the Roman Empire, 1964) edelsi keskiaikaisen Espanjan maurien ja kristittyjen valtakuntien välillä toimineesta ritarisankarista kertova El Cid – kuninkaan soturi (1961).

Kastilialainen aatelinen Rodrigo Díaz de Vivar oli 1000-luvulla alkaneessa Espanjan takaisin valloituksessa poikkeuksellinen henkilö taistellessaan sekä kuninkaansa Alfonson VI:nen puolesta että maanpaossa ollessaan palkkasoturina maurien rinnalla pohjoisafrikkalaisia valloittajia vastaan. Hänestä tuli aikansa ritariaatteen ja kirjallisuuden myyttinen esikuva, joka ansaitsi kunnianimen El Cid (”herra”).

Vähäiset historialliset lähteet El Cidistä ovat antaneet vapaat kädet rakentaa sankarillinen Hollywood-elokuva hänen ympärilleen. Latinoa ulkoisesti hyvin vähän muistuttavan Charlton Hestonin näyttelytyyli sopii haarniskan tavoin oikeamielisyydessään vankkumatonta ritaria varten ja jossa on kaikuja hänen edellisestä roolistaan toisena kristinuskon puolustajana Ben-Hurina.

El Cidia vaivaa historiallisesta tapahtumasta toiseen poukkoileva ja useista käsikirjoitusversioista koottu epätasainen kerronta, jossa hypitään vuorotellen hovijuonitteluiden, romanttisten kohtausten sekä laajemman maurivalloituksen uhan luovan narratiivin välillä. Hieman yllättäen keskiöön nousee klassisen Hollywood kerronnan toissijainen narratiivi, heteroseksuaalinen romanssi, El Cidin ja Jimenan (Sophia Loren) välillä, jonka tunnetason epäuskottavuutta aikansa supertähtien Hestonin ja Lorenin karismat kannattelevat.

Mannin elokuvissa maisemat tukevat hahmojensa toimintaa ja mielentilaa, mutta El Cidissa niiden spektaakkelimaisuus korostuu ylitse muiden. Italiassa ja Espanjassa kuvattua eeppistä keskiaikaelokuvaa ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta Etelä-Euroopan luonnonkauniiden maisemien ja keskiaikaisten linnojen avautuessa todella katsojan edessä. Kun laajoista vistoista siirrytään pimeisiin ja rajatuilta näyttäviin lavasteistiin menetetään tunnelmasta jotain olennaista vaikka aikakauden historiallisten elokuvien lavasteet eivät lähtökohtaisestikaan pyri autenttisuuteen.

Elokuvassa jätetään hyödyntämättä suurten armeijoiden välisten kohtaamisten täysi potentiaali toisin kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä David Leanin Arabian Lawrencessa (Lawrence of Arabia, 1962). Vasta aivan El Cidin loppupuolella tapahtuvassa Valencian valloituksessa taustalla pysytelleet tuhansista ekstroista koostuvat armeijat pääsevät vihdoin ottamaan yhteen. Tapahtumien näyttämisen sijaan luotetaan Miklós Rózsan orkesterimusiikkiin, joka teemoineen luo oikeanlaista tunnelmaa aina alkusoitosta lähtien.

El Cid ei noussut aikansa tunnetuimpien historiallisten elokuvien rinnalle ja sen ongelmallisen suurtuotannon rajoitteiden nähtiin katkaisseen Mannin kiinnostavan ohjaajanuran. Elokuvana siinä on paljon samaa aikansa historiallisten Road show -elokuvien kanssa, jotka jättivät jälkensä genren tulevien vuosikymmenien edustajiin. Keskiajalle sijoittuvasta kiehtovasta aiheestaan huolimatta El Cidissa luotetaan liikaa majesteettiseen kuvakerrontaan koherentin sisällön ja suurien tunteiden luomisen sijaan.