Dorian Gray kotikatsomo

Englantilaisohjaaja Oliver Parker on uusimmassa elokuvassaan Dorian Gray (2009) tarttunut useita kertoja filmatisoituun Oscar Wilden romaaniklassikkoon Dorian Grayn muotokuva (1890). Yli sata vuotta vanhaksi romaaniksi Wilden teos tarjoaa melko hyvät lähtökohdat elokuvan tekoa varten, mutta Parker onnistuu valitettavasti vesittämään ne ihmeellisillä ratkaisuillaan.

Nuori ja kokematon Dorian Gray (Ben Barnes) on perijä, joka saapuu Lontooseen asettuakseen asumaan perintökartanoonsa. Dorian on ulkona hienostopiireistä, mutta hänen avukseen asettuu Lordi Henry Wotton (Collin Firth), joka tekee komeasta Dorianista hetkessä seurapiirien lemmikin. Dorianiin iskee silmänsä myös taidemaalari Basil Hallward, joka tahtoo ikuistaa nuoren miehen kauneuden muotokuvaan. Dorian suostuu malliksi ja saa pian omakseen edustavan muotokuvan itsestään.

Dorian toivoo, että hän voisi aina pysyä yhtä kauniina kuin kuvassa, ja tulee näin hankkineeksi itselleen kirouksen, joka estää häntä vanhenemasta. Pikku hiljaa pysyvä kauneus ja nuoruus alkaa valjeta Dorianille, joka Henryn yllyttämänä syöksyy yhä syvemmälle paheelliseen elämään. Hänen taakkanaan on kuitenkin kirottu muotokuva, joka näyttää armottomasti hänen todellisen luonteensa ja ulkomuotonsa.

Dorian Gray käsittelee nuoruudenlähteen ja ikuisen elämän myyttiä, joka on elänyt kautta aikojen eri tarinoissa. Syitä siihen, miksi Dorian saa ikuisen nuoruuden kirouksen, ei elokuvassa tyhjentävästi selitetä. Kirouksen alkuperä ei kuitenkaan ole tarinan kannalta olennainen, joten elokuvalle voi antaa kiitosta siitä, että siinä on uskallettu jättää kysymyksiä avoimiksi. Olennaista Dorian Grayn tarinassa on sen tutkiskelu, millä tavalla ikuinen elämä voi muuttaa ihmistä ja mitä ihmisen moraalille tapahtuu, jos hän uskoo olevansa jumala. Dorian Grayn ikuisen nuoruuden ja kauneuden tavoittelun teemat ovat pistävän ajankohtaisia nykyäänkin.

Näyttelijänä selvästi kypsymätön Ben Barnes patsastelee Dorianina melko kömpelösti, eikä hänestä löydy oikein ollenkaan roolin edellyttämää karismaa. Dorian Grayn useista puutteista ehdottomasti suurin on kuitenkin itse Dorianin sijaan hänen muotokuvansa toteutus. Alkuperäisteoksessa muotokuva muuttaa muotoaan hitaasti, niin että pikku hiljaa kuvasta kehittyy kauhistuttava rappion perikuva. Parker on kuitenkin katsonut parhaaksi toteuttaa muotokuvan niin, että se mätänee hetkessä, kuhisee ötököitä, ja mikä pahinta, jopa liikkuu ja ääntelee. Elokuvan muotokuvassa ei ole muuta kauhistuttavaa kuin lapselliset erikoistehosteet, mikä on harmillista, sillä hienovaraisemmilla keinoilla muotokuvasta olisi elokuvassakin voitu luoda toimiva kauhuelementti.

Toinen silmiinpistävä ongelma elokuvassa on ympäristö, joka on paikoin toteutettu häiritsevästi digitaalitekniikalla. Digitaalitaustoille on oma aikansa, paikkansa ja etenkin budjettinsa, mutta niihin turvautuminen silloin, kun saman asian ajaisivat pätevät kuvauspaikat ja kunnollinen kuvankäsittely, tuottaa usein lattean muovisen lopputuloksen. Näin käy valitettavasti myös Dorian Grayssa.

Elokuvan outojen visuaalisten ratkaisujen taustalla on joko tekijöiden vilpitön rakkaus erikoistehosteisiin tai sitten vain surullisen epäonnistunut yritys tehdä klassikkokirjasta 2000-luvun henkeen sopiva filmatisointi. Jos naurettavimmat tehosteratkaisut olisi karsittu pois, elokuvan olisi voinut vaivatta katsoa helppona kertakäyttöviihteenä. Nyt sen kanssa joutuu kuitenkin vähän nieleskelemään.