Ihanneaviomies valkokangas

Oscar Wilden kuuluisimpiin viisauksiin kuuluu kryptinen tokaisu "kaikki taide on täysin hyödytöntä". Suositusta paradoksista huolimatta tai siitä johtuen Wilden parhaat tekstit ovat säilyttäneet tenhonsa nykypäivään saakka. Onpa viime vuosina nautittu jonkinmoisesta Wilde-renessanssistakin. Wilden uusiotulkitseminen vaikuttaa vaan valitettavasti olevan vielä vaikeampaa kuin Shakespearen. Elämäkertafilmi Wilde oli kaamean eloton. Kotimaisilla näyttämöillä taas on Ryhmäteatteria myöten väännetty enemmän tai vähemmän kökköisesti sadan vuoden takaisia seurapiirejä nykypäiväksi.

Wilden teksteihin sisältyvä elinvoimaisuus liittyy niiden jatkuvaan leikkiin kaksoismerkityksillä. Periaatteessa Oscar oli juhlimista, asuja ja esineitä rakastanut dandy, jonka tekstit kylpevät pintaelämän riemuissa. Kepeän pinnan alla asuu satiirikko. Wilde oli sisimmässään moralisti, joka kyllä tunnisti seurapiiriensä turhuuden. Taide ei Wildelle tosiasiassa ole hyödytöntä, kyse on ennemminkin riippumattomuudesta. Taide ei saa suoraan palvella kenenkään intressejä.

Lattea laatukuva

Nousevan koomikon Rupert Everettin pääosittama Ihanneaviomies-komedian uusi versio sen sijaan on melko hyödytön tekele. Se on erityisen harmillista, koska koko ajan ollaan niin lähellä onnistumista. Näyttelijät tavoittavat kohtuuhyvin wildelaisen nokkeluuskarusellin sävyt. Paradoksitulvassa vitsejä ei todellakaan alleviivata - varma tae filmin floppaamisesta Suomessa muuten. Ihanneaviomiehen juoni on toinen toistansa höpsömpien petoksien ryöppyä. Ilotulitus-dialogi on kuin luotu valjastamaan palvelukseensa kaikki mahdollinen elokuvallinen liike. Ikäväksemme Oliver Parkerin ohjaus vain on pelottavan lähellä pahamaineisista pahamaineisinta, filmattua teatteria. Juttu ei missään vaiheessa viihdytä siten kuin voisi, kun kameratyö ja leikkaus palvovat staattista puolilähikuvaa.

Kaikessa aseistariisuvassa hölmöydessään Ihanneaviomiehen teksti on tiukasti ihmisyyden ja rakkauden asialla. Hyödyttömyys on myös joutilaisuutta, joka antaa sydämelle aikaa. Jähmeä filmatisointi puolestaan tavoittaa "hyödyttömyysideaalin" lähinnä omassa tarpeettomuudessaan. Wilden taiteelle on ominaista röyhkeä rohkeus. Parkerin Ihanneaviomies on lähinnä huolellinen pukudraama.

Voi olla, että Wildesta tekee vaikean ennen kaikkea kirjailijan maine. On vaikea tietää, millä satiirin tasolla teksti oikeastaan liikkuu ja mikä on sen suhde aikansa hienostoelämän todellisuuteen. Kuten Ihanneaviomiehessä vihjataan, oli eliitti huvikausineen ja jatkuvine kutsuineen jo sata vuotta sitten häviävä laji. Wilden tekstit olivat vähintäänkin lievästi anakronistisia jo ilmestyessään.

Olen varma, että screwball-komedian kulta-aikana Ihanneaviomies olisi saanut arvoistaan kyytiä. Jonkinlainen kosketus aateliston juopotteluun ja hulvattoman tekopyhään ristiinnaintiin oli tuolloin vielä olemassa. Wilden parhaat komediat ovat sitä paitsi juuri sellaista sukupuolten sotaa, jossa Hollywood oli ennen hyvä. Nykyelokuvan suhde menneeseen taas on monesti kovin mutkikas. Ihanneaviomieheen on ympätty ärsyttävän tarpeeton kohtaus, jossa ollaan katsomassa Wilden näytelmää The Importance of Being Earnest. Juopon sammakon näköinen kirjailija siteerailee lavalta koottuja mietelmiään.