Koston verinen tie
Sergio Corbuccin klassinen italowestern Django vuodelta 1966 on julkaistu Suomessa aiemminkin eri nimillä kuten Nimeni on Django sekä Django – Kostaja. Nyt pelkkänä Djangona kulkeva teos julkaistaan digitaalisesti restauroituna ja kansitekstien mukaan vihdoin täysin sensuroimattomana. Elokuva julkaistaan myös kahdella ääniraidalla eli italiankielisenä sekä englanniksi dubattuna.
Django oli aikanaan suurmenestys, jota kohtasi imartelun suurin kunnianosoitus eli hillitön kopiointi, plagiointi ja nimen hyödyntäminen. Syntyi vähintäänkin kolmekymmentä ja mahdollisesti enemmänkin Djangon nimeä käyttävää jatko-osaa, joilla ei ollut mitään tekemistä alkuperäisen hahmon, näyttelijän tai ohjaajan kanssa. Monesti elokuvien nimeen vain liitettiin sana Django vailla mitään siteitä muuhun tarinaan. Alkuperäinen elokuva sai vain yhden virallisen jatko-osan pari vuosikymmentä myöhemmin, siinäkään ei Corbucci ollut mukana ja se vajosi pian unholaan.
Viime aikoina Djangon nimi on ollut tunnettu Quentin Tarantinon southern-länkkäristä Django Unchained. Tarantino kuuluu edellä mainittujen inspiraationsa Djangosta ottaneiden tekijöiden joukkoon, sillä hänen teoksellaan ei ole mitään tekemistä alkuperäisen Djangon kanssa. Aito Django eli Franco Nero tosin piipahtaa cameo-roolissa, siinä kaikki. Olennaista on tietysti se, että Tarantinon teos on nostattanut kysyntää alkuperäisklassikkoa kohtaan, mistä tämäkin uusintajulkaisu kielii.
Italowesterneistä puhuttaessa useimpien mieleen nousee syystäkin Sergio Leonen nimi. Leone onkin eittämättä merkittävin spaghettiwesternien tekijä ja niissä hyvä, mutta toinen Sergio eli Corbucci tulee hyvänä kakkosena ja on puolestaan sekä paha että ruma.
Siinä missä Leonen teokset ovat suuria western-oopperoita täynnä arkkityyppistä kuvastoa, ikonisia hahmoja ja korostetun terävää todellisuutta yksityiskohtineen, niin Corbuccin teokset ovat raadollisempia ja synkeämpiä. Ne ovat paljon tiukemmin sidoksissa yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen, ja teokset sekä pönkittävät että purkavat westernien kuvastoa.
Pahimmillaan ja parhaimmillaan Corbuccin teokset ovat lohduttoman nihilistisiä ja hätkähdyttäviä, kuten miehen parhaimpiin elokuviin lukeutuva Suuri hiljaisuus (1968). Sen unohtumaton loppukohtaus on niin käsittämättömän nihilistinen ja koruton, että yhdysvaltalaisyleisölle oli kuvattava häthätää uusi, keinotekoisen yltiöonnellinen ja genremääritelmien standardikuvastoon sopivampi loppu.
Pari vuotta aikaisemmin tehty Django ei tavoittele aivan vastaavia sfäärejä symboliikassaan, eikä pyri ryöpyttämään kaiken toivon lopettavaa murskakritiikkiä ihmistä ja yhteiskuntaa kohtaan. Tematiikassa on silti paljon samaa, eikä Corbuccin visiosta tarvitse etsiä rivien välistä hänen näkemyksiään rajaseutujen symbolisoimasta yhteisöllisestä rajatilasta.
Django päätyy pieneen rajakylään, jossa vastakkain ovat hikiset, likaiset meksikaanit sekä psykopaattisen sadistisen everstin johtamat klaanilaiset. Välimaastossa ei ole kuin kapakanpitäjä suttuisine huorineen. Inhimillisyys ei ole korkeassa kurssissa eikä ihmishenki minkään arvoinen. Elokuva herättikin aikoinaan kohua ja päätyi sensuurin ja esityskieltojen uhriksi väkivaltaisuutensa takia, sillä ihmisiä silvotaan ja ruhjotaan estoitta. Joku on laskenut, että elokuvassa syntyisi 138 ruumista, eli ihmisiä kuolee useammin kuin kerran minuutissa. Väkivalta on kuitenkin perusteltua ja sopii kontekstiin, sillä veretön viihdeväkivalta olisi tekopyhää näin raadollisen näkemyksen puitteissa.
Vähäpuheinen, kovaotteinen Django on tietyiltä osin veistetty samasta puusta kuin Clint Eastwoodinkin tulkitsemat antisankarit, mutta Django on vielä askeleen syvemmällä ja synkemmillä poluilla. Silti hahmossa on kunniantuntoa ja pilkahdus synkkää ritarillisuutta kostonhimon, kullanhimon ja muun himon ohella. Django ei kuitenkaan kykene päästämään kunnolla irti menneestä ja menettää traagisin seurauksin fokuksensa maallisten houkutusten tähden. Hahmon kehityskaari on kuin lännenelokuvien kehityskaari pähkinänkuoressa. Rooli on pitkän näyttelijänuran tehneen Neron uran parhaimpia yhdessä Keoman roolin kanssa.
Synkeä kuvasommitelma ruumisarkkua perässään raahaavasta lännenhahmosta on ikoninen ja erottamaton osa western-kuvasto, ja levinnyt myös genrensä ulkopuolelle. Moiseen ajattomaan vaikutukseen ani harva ohjaaja yltää. Django on yhä edelleen lajityyppinsä aateliin kuuluva teos ja osa modernin westernin kaanonia.
Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 4 henkilöä
Seuraava:
Videodrome
David Cronenbergin dystopinen kauhuelokuva on aina relevantti, kun keskustellaan mediaväkivallasta.
Edellinen: Koskemattomat
Ranskalainen hittielokuva on huolellisesti käsikirjoitettu ja valloittavasti näytelty.