Destroyer kotikatsomo

Rajattuun maailmaan sijoittuvien poliisielokuvien voisi kuvitella olevan jo tyhjiin ammennettu lajityyppi. Päinvastoin. Aihemaailman rajallisuus ja tietty yksinkertaisuus ovat osoittautuneet poliisielokuvien voimavaraksi, mistä tälläkin vuosituhannella ovat ammentaneet muun muassa Training Day (2001) ja Miami Vice (2006). Totutusta perusasetelmasta saadaan kirveellä veistettyä uusia kulmia, joiden suoraviivainen käsittelytapa avaa mielenkiintoisia tulkintoja niin yhteiskunnan toimintamekanismien kuin ihmisyyden peruskysymysten ympärille. Vaikuttavimmillaan elokuvat luovat turhista koristeista riisutun ja rujosti pelkistetyn kuvan maailmasta, jonka kulttuurimme on luonut.

Karyn Kusaman ohjaama Destroyer on poliisielokuvien perusasioiden äärellä. Nicole Kidmanin vakuuttavasti esittämä Erin Bell on alkoholilla itsensä turruttanut konkaripoliisi, joka saamansa vihjeen myötä alkaa selvittää omaan menneisyytensä liittyvää juttua. Bell joutuu käymään läpi tekemiensä valintojen ja ratkaisujen seurauksia, tekemään tiliä niin itsensä kuin menneisyytensä kanssa.

Toiminnallisesta mielikuvastaan huolimatta poliisielokuvia ei rakenneta toiminnan varaan, vaan ne ovat vahvasti tarina- ja hahmovetoisia. Tarinaan sidotuilla suoraviivaisilla toimintakohtauksilla tiivistetään jännitettä antamatta toiminnalle kuitenkaan sijaa hallita elokuvaa. Toiminta motivoidaan hahmojen tekemien ratkaisujen seurauksiksi, jotka konkretisoituvat kaunistelemattomaksi väkivallaksi kuten William Friedkinin ja Michael Mannin elokuvissa. Mestarien vaikutteet näkyvät myös Destroyerissa, jonka tyyli, tunnelma ja toiminnan toteutus tuovat mieleen niin Heatin (1995) kuin Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985). Kusama on osannut jalostaa toiminnallisia kohtauksia entistäkin fyysisemmiksi. Poliisielokuvissa väkivalta on aina ollut toimintaelokuvia realistisempaa, mutta Destroyerissa hengästytään ja loukkaannutaan jo lähes dokumentaarisella otteella.

Destroyer on vaikuttavimmillaan glamourista riisutuilla Los Angelesin takapihoilla, joiden saastan kätkevissä hämärissä tai kaiken paljastavassa paahteessa Bell liikkuu 2000-luvun Likaisena Harryna. Destroyer ei ole kuitenkaan yhteiskuntajärjestyksen ja oikeusjärjestelmän kritiikki vaan henkilökohtaiseen tilintekoon kiteytyvä madonluku siitä, mitä opportunistinen maailmankuva inhimillisessä mittakaavassa tuottaa.

Teema on siinä määrin vavisuttava, että sen hälventäminen päähenkilön liiallisella selittämisellä tuntuu hämmentävältä liennytykseltä suhteessa elokuvan alussa luotuun pelkistettyyn ehdottomuuteen. Mitä pidemmälle tarina etenee ja mitä enemmän Bellin menneisyyttä keritään takaumilla auki, sitä enemmän elokuvassa sorrutaan selittämään tarinaa sen sijaan, että elokuvasta tehtävät tulkinnat jäisivät päähahmon ja hänen ratkaisujensa varaan.

Destroyerin ehdottomuus ei kanna loppuun asti vaikka tarina sinänsä on jännitteen kannalta taiten kirjoitettu. Tarinan elokuvallistamisessa ohjaaja ei jostain syystä ole malttanut luottaa päähahmoonsa vaan riisuu hänet liian paljaaksi ristiriitaisuuksistaan. Se on tyylikkäälle poliisielokuvalle tarpeeton karhunpalvelus.