Citizen Kane kotikatsomo

Tuskin yhtäkään elokuvaa on niin taajaan mainostettu maailman parhaaksi kuin Orson Wellesin vuonna 1941 ohjaamaa Citizen Kanea. Teatterissa ja radiossa uraa tehnyt Welles oli kuvausten aikaan 25-vuotias koltiainen, jolle kyseessä oli uran ensimmäinen pitkä elokuva.

Viihdyttävästi kerrottu traaginen tarina mediamoguli Charles Foster Kanesta on iätön. Vaikka sanomalehdistö kuolisi, säilyttää Wellesin tutkielma journalismin korruptiosta, periaatteiden tuhosta ja median mahdista tärkeytensä. Yhteiskunnallisten teemojensa ohella se on vivahteikas ja värikäs henkilökuva.

Vaikka mestariteoksen titteliä kaikkialle kantavan elokuvan valmistumisesta on jo yli seitsemänkymmentä vuotta, ei sen pistävä kritiikki niin sanottua törkyjournalismia kohtaan ole vanhentunut päivääkään. Jos otsikko on tarpeeksi suuri, on uutinen suuri -ajattelumallin leviämisestä suomalaiseen niin sanottuun laatulehdistöön on viime vuosinakin kirjoitettu toistuvasti.

Welles oli koko elämänsä ajan vasemmistolainen, mutta ei monien toveriensa tapaan sokea aatteensa historiallisille epäkohdille. Kane aloittaa lehtimiestaipaleensa työväen, tavallisen duunarin edustajana. Rötösherrat saavat tutkivan journalismin parhaiden perinteiden mukaan tuta sanan säilän voiman.

Lukemattomat kansan nimeen vannovat vallankumoukset on tehty alun alkaen koiruudet mielessä. Mutta yhtä lailla monet diktatuurikeilaajat ovat aidosti halunneet nostaa sorretut ja kärsivät parrasvaloihin, pois köyhyyden tuskasta. Kanen lankeemus on tavanomaisuudessaan äärimmäisen inhimillinen ja juuri siksi varoittava esimerkki.

Vaikka arvojohtajuuden kaltainen titteli onkin monikulttuurisessa maailmassa auttamatta hieman vanhentunut, on ihmisarvon ja demokratian kaltaisille fraaseilla edellään paikkansa. Niillä harvoilla, joilla on aidosti mahdollisuus vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen, on sekä kiusaus että velvollisuus tehdä se. Maailman charles foster kaneilla on paikkansa.

Rikkaana syntynyt Kane pitää kultalusikkaa kirouksena. Citizen Kane ei vähättele vasemmiston ja rahan suhteen ongelmallisuutta. Kane, joka lähes päämäärättömästi haalii maallista omaisuutta ja eristäytyy alkujaan suuresti rakastamastaan valtaväestöstä, on täydellisesti muovattu dollarin uhri. Tekeekö riittävän iso nippu taaloja jokaisesta kommarista riistoporvarin?

Ilta-Sanomien Kansa raivoistui! -letkautuksille on helppo ilveillä, mutta silti saman konsernin Helsingin Sanomat määrittään lähes näkymättömästi monen suomalaisen maailmankuvan. Niin kuin Hesari käskee, moni suomalainen marssii. Kanen New York Inquirer aloittaa vaihtoehtona, mutta päätyy valtavirraksi. Viettelevän kerronnan saattelemana Kanen imperiumista lutviutuu päätoimittajansa kulloistenkin oikkujen edistämisen työkalu.

Kane ei kuitenkaan väljähdä suureksi saatanaksi, vaan on oppirahansa lunastaneen The Social Networkin (2010) Mark Zuckerbergin tapaan pikemminkin surullinen hahmo. Joka tilanteeseen venyvä huumori, halventava käytös ja erehtyväinen luonne tekevät mogulista lopulta ennen muuta ymmärrettävän protagonistin.

Neljännen valtiomahdin tie kadotukseen on lyhyt. Menestys luo menestystä, mutta myös sokeaa itsetietoisuutta ja ylemmyydentunnetta. Lordi Actonin kuuluisa mietelmä summaa varsin tarkasti myös Kanen matkan: Vallalla on taipumusta korruptoida ja täydellinen valta korruptoi täydellisesti. Suuret miehet ovat lähes aina pahoja miehiä."