Metropolis kotikatsomo

Ensi-illan kieppeillä Fritz Lang inhosi Metropolista (1927). Typerä elokuva. Monet aikalaiskriitikot nyökyttelivät. Tänään Langin ohjausta pidetään yhtenä tärkeimmistä mykkäelokuvista ja se lienee arvostetuin saksalainen elokuva koskaan. Visionsa ohella elokuva on surullinen esimerkki studioiden leikkausinnosta. Lukuisten silpomisten jälkeen vuonna 2008 löydettyä ja 2010 esitettyä 153 minuuttista versiota pidetään paria poistoa lukuun ottamatta alkuperäisen leikkauksen veroisena.

Thea von Harboun kirjoittaman dystopian keskiössä on nyt jo ikiaikaiselta haiskahtava taistelu tuotantovälineiden ja työläisten välillä. Alun zombimaisesti marssivien duunaririvistöjensä perusteella kyse on erittäin vasemmistolaisesta elokuvasta, suoranaisesta marxilaisuuden riemuvoitosta.

Käsikirjoittajan aristokraattitausta kuitenkin näkyy, eikä Lang ole selvästikään kokenut tarpeelliseksi sorkkia vaimonsa luomusta. Hyvä näin, sillä tarinasta muovautuu paitsi kertaluokkaa kommaripropagandaa ristiriitaisempi niin ennen muuta kiinnostavampi kritiikki. Sympatiapintaa tarjotaan niin punakapinan haikailijoille kuin lahtareille.

Kellomaisesti toimivan Metropolis-kaupungin orjahaalareita kymmenen tuntia päivässä kantava äijänköriläs kärsii myyttisen yhteisen hyvän vuoksi. Aamusta iltaan tai vaihtoehtoisesti illasta aamuun jatkuvasta riistosta ja rääkistä huolimatta palkkiota ei näy. Herrat elävät herroiksi, raskaan työn raataja on ja pysyy köyhänä.

Osaksi koneistoa sulautunut myssypää on kuitenkin kirjaimellisesti kädet, joita aivot eli sikarintupruttelijat ohjaajat. Vain hullu yllyttää proletaaria vallankumoukseen, sillä jos he siihen ryhtyvät, ovat tulokset karmeita paitsi osakeporsaille niin myös Kansan Uutisten kestotilaajille. Kellokorttilainen ei ymmärrä tekojensa seurauksia, onhan hän vain kädet.

1920-luvun Saksassa sosialismi oli verrattain kovassa kurssissa. Scifillä on taipumus kommentoida ympäristöään jokseenkin kärjistetysti. On hankala arvioida, onko Langin ja Harboun näkemys 1920-luvun työväestä todella näin tyly vai ovatko duunarit vain industrialistisen tulevaisuuskäsityksen uhreja.

Työväki kuvataan lammasmaisena joukkona, joka paitsi tarvitsee johtajaa, niin on naurettavan helposti manipuloitavissa. Neitseellinen pyhimys Maria (Brigitte Helm) ja hänen paheellinen konepainoksensa pyörittävät massoja miten tahtovat. Aatteet ovat katakombeista kumpuavia myyttejä, jotka ovat vuosituhansien teknologisesta kehityksestä vähät välittäneet. Karismaattiselle vapahtajalle löytyy aina yleisö.

Poliittisesti Metropolis on kaksi vuosikymmentä myöhemmin kirjoitetun George Orwellin Animal Farmin (romaani 1945, elokuva 1954) sukulaisteos. Langin elokuvassa työväki ei koskaan saavuta samanlaista asemaa kuin Orwellin allegoriassa, mutta tuskinpa nämäkään alkukantaisen raivon valtaamat massat nousisivat aiheuttamansa tuhon yläpuolelle.

Siinä missä teolliseen arkeen sukeltava Freder (Gustav Fröhlich) on yksioikoisuudessaan varsin lattea hahmo, niin Maria/konenainen messiaanisena rauhan ja tuhon kylväjänä lumoaa. Hän myös toistaa ikiaikaista naiseutta. Nainen on pyhimys tai huora, ja miksipä ei olisi, sillä molemmissa olomuodoissaan hän pystyy tuosta vain viettelemään kuvitteellista valtaa hallussaan pitävät miehet.

Kaksi ja puolituntinen lähes leikkaamaton versio on auttamatta ylipitkä. Metropolisin rakastajat epäilemättä arvostavat lisäyksiä, mutta tällaisenaan kokonaisuus kaipaisi tiivistämistä. Lukuisat kohtaukset takovat sanomaansa ja jylhiä kuviaan sekä pitkään että toisteisesti.

Nykyään päheät länsimaat ovat informaatioteknologian pauloissa, eikä inhimillisyyden jyräävä perinteinen teollisuus ole enää samanlainen uhka kuin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Elokuvan teemat eivät kuitenkaan ole menettäneet relevanttiuttaan. Monille kehitys- ja halpatyömaille Langin ohjaus on jopa pehmitettyä arkea. Yhtä lailla lahjattomankin länkkärin mielikuvitus korvaa M-Koneen palvelinhallilla, jonka virheilmoituksia näppäimistöjen eteen herkistyneet käyräselät kofeiinipäissään vartovat.