Pahan kosketus valkokangas

Otsikko jo kertoo, mistä tässä Cinema Mondon eksklusiivisessa ensi-illassa on kyse. Filmihistorian kenties suurimmalla nerolla, Orson Wellesillä, oli vajaat 20 vuotta kestäneen Hollywood-uransa aikana jatkuvasti vaikeuksia amerikkalaisten tuotantoyhtiöiden kanssa, jotka vain halusivat leikellä hänen elokuviaan saadakseen niistä kaupallisesti houkuttelevampia. Jopa legendaarinen Citizen Kanen (1941) lopullinen versio ei täysin tyydyttänyt tätä erittäin vaikeaa ja ristiriitaista persoonaa.

Nyt helsinkiläisillä, ja toivottavasti myöhemmin muullakin Suomella, on mahdollisuus päästä toteamaan, millaiselta näyttää elokuva, jonka on alusta loppuun sanellut Welles. Hän ohjasi aikanaan Whit Mastersonin roskaromaaniin Badge of Evil perustuvan Pahan kosketuksen (Touch of Evil, 1958), muttei saanut siitä koskaan mieleistään, kun tuotantoyhtiö Universal leikkasi siitä parikymmentä minuuttia ja kuvasi lisää kohtauksia. Elokuva jäi Wellesin viimeiseksi Hollywood-työksi. Suututtuaan tuotantoyhtiön johdolle, Welles naputteli 58-sivuisen muistion, jossa hän pyysi, yksityiskohdat tarkkaan luetellen, Universalia palauttamaan elokuvan entiselleen. Nyt tämä muistio on löytynyt ja Oscar-palkinnon voittanut leikkaaja Walter Murch (The English Patient, 1996) parsi sen alkuperäiseen loistoonsa. Lopputulos on mykistävä.

Pulp fictionia parhaimmillaan

Tapahtumapaikkana on USA:n ja Meksikon raja, jossa räjähtää autopommi. Paikalle ryntää innokas meksikolaispoliisi Vargas (Charlton Heston), joka on sattumalta alueella tuoreen morsmaikkunsa (Janet Leigh) kanssa. Tutkimusten ohjat ottaa kuitenkin väsynyt ja ylipainoinen Hank Quinlan (tuolloin 43-vuotias Welles ainakin kuusikymmenvuotiaana), joka alkaa luisua yhä syvemmälle korruption ja viinahöyryjen maailmaan huomattuaan salatun menneisyytensä demonien alkavan tulla esille. Tuho on väistämätön.

Pahan kosketuksen nuhruinen atmosfääri ja Wellesin huikea tulkinta poliisina, jolla ei ole mitään muuta kuin maineensa pikkukaupungin asukkaiden silmissä, sekin vääryydellä hankittu, luovat pimeän, miltei inhorealistisen vaikutelman yhteiskunnasta, jossa itseriittoinen oman edun tavoittelu on läsnä kaikkialla ja naisille on varattu vain välttämättömän pahan rooli. Nuhteetonta poliisia esittävä Heston on uuden leikkauksen myötä pudonnut sivuosan rooliin, mutta on silti latinalaisen roolissaan hyvin uskottava.

Omalla visiollaan Mastersonin mitättömästä romaanista Welles olisi saanut aikaan elokuvahistorian suuren klassikon jo vuonna 1958. Todennäköisesti kriitikot olisivat tuolloinkin vastustaneet elokuvan rajua kieltä ja ihmiselon rappion kuvausta. Tuttu fraasi "edellä aikaansa" sopii tähän kuin nyrkki silmään.

Pulp fiction -termistä tulee väistämättä mieleen Hollywoodin nykyinen lempilapsi-kauhukakara Quentin Tarantino, joka siis uudelleen lanseerasi tämän kioskikirjallisuustermin meidän tavallisten tallaajien tietoisuuteen samannimisellä elokuvallaan. Itse en ole koskaan juuri välittänyt Tarantinon halusta mässäillä primitiivisen selkeällä väkivallalla ja sain vain lisävahvistusta näkemykselleni restauroidun Bio Rex -teatterin hulppeassa salissa. Entisen lapsineron käsittämättömät kamerakulmat sekä innovatiiviset ääni- ja kuvaeditoinnit osoittavat jälleen kerran, mistä nämä nykyiset palvonnan kohteet ovat oppinsa ammentaneet. Ei mitään uutta auringon alla.