Capone kotikatsomo

Yhdysvaltojen kieltolainajan tunnetuin rikollinen Alphonse Capone on innoittanut lukemattomia populaarikulttuurin esityksiä lehtijutuista kirjoihin ja elokuviin aina Howard Hawksin klassikosta Arpinaama (Scarface: The Shame of the Nation, 1932) alkaen. Hiljaiseloa epäonnistuneen Fantastic Four (2015) filmatisoinnin jälkeen viettänyt ohjaaja Josh Trank tarttuu uudessa elokuvassaan Capone (2020) kuuluisan gangsterin neurosyfiliksen ja dementian vaivaamaan viimeiseen elinvuoteen 1945– 1946. Lähtökohtaisesti rohkea aiheen valinta pyrkii tarjoamaan uuden näkökulman lähes kaikkien tuntemaan historialliseen henkilöön.

Vankilasta vapauduttuaan rikollisimperiuminsa johdosta ja julkisuudesta vetäytynyt Fonzoksi kutsuttu Capone (Tom Hardy) elää perheensä kanssa floridalaisessa kartanossaan muistellen menneisyyttään. Terveytensä heikentyessä Caponen ote todellisuudesta alkaa kadota ja samalla hänen luottamuksensa läheisiinsä, vaimoonsa Maehin (Linda Cardellini) ja poikaansa (Noel Fisher) murenee. Caponea yhä vakoilevat FBI:n agentit taas pyrkivät tohtori Karlockin (Kyle MacLachlan) avulla saamaan sekavan rikollispomon paljastamaan tämän huhutun 10 miljoonan dollarin rahakätkön sijainnin.

Tom Hardyn ilmiömäisen muuntautumiskyvyn puheen ja kehonkielen avulla todistava rooli on ajoittain jopa hukkua karikatyyrin puolelle, jossa alleen laskevan sairaan Caponen oikuista luotava huumori kulkee hyvän maun rajoilla. Kolmiosaiset puvut kylpytakkiin ja vaippoihin sekä sikarit porkkanoihin vaihtavasta Caponesta tehdään yhtä aikaa traaginen ja komediallinen hahmo hänen räiskiessään kullatulla Thompson-konepistoolillaan kreikkalaisten patsaidensa keskellä. Caponen ja tämän perheen ympärille rakennettu elokuvaa jättää sivujuonen FBI -tutkinnasta toisarvoiseksi, mikä on päähenkilönsä kasvavan paranoian myötä perusteltua.

Trankin käsikirjoittama ja leikkaama elokuva ei kasva premissiään, sairaan rikollispomon staattista seuraamista laajemmaksi ja kehitystä tapahtuu lopulta hyvin vähän perheensä merkityksen tunnustavan Caponen menneisyyden väkivallantekojen sumentamassa mielessä. Hallusinaatioiden käyttö kuitenkin tarjoaa Trankille runsaasti luovia vapauksia tositapahtumien suhteen. Caponea piinaavat ystävänsä Johnny ”Torrion” (Matt Dillon) murha ja mahdollisen toisen poikansa (Mason Guccione) unohtaminen. Menneisyytensä painaman rikollisen syyllisyyttä ei luodata yhtä syvällisesti kuin Martin Scorsesen mestarillisessa The Irishmanissa (2019).

Useiden viittausten kautta avautuu kuva 1920-luvun puolivälissä uransa huipulla olleeseen gangsterikuninkaaseen, jolloin Chicagon gangsterisodissa kamppailtiin laittoman alkoholikaupan hallinnasta ja juhlittiin Louis Armstrongin jazziin tahtiin. Taidokas tuotantosuunnittelu välittää 1920– 1940-lukujen estetiikan. Caponen maineessa tapahtunutta muutosta romantisoidusta rikollissankarista, väkivaltaiseksi yhteiskunnan viholliseksi ja lopulta eristäytyneeksi miljardööriksi ei valoteta laajemmin kuin häneen liitettyjen myyttien pönkittämisen kautta niin radioteatterissa Ystävänpäivän verilöylystä 1929 kuin sivuhahmojen sivulauseissa piilotetusta raha-aarteesta.

Uuden Hollywoodin gangsterielokuvien kuten Kummisedän (The Godfather, 1972) tavoin amerikanitalialaisen kulttuurin ja perheen merkitystä luotaavassa elokuvassa on hienoa kuulla myös Caponen italian sävyttämää puhetta. Caponesta ei muodostu gangsteri- tai elämäkertaelokuvan selkeä piirteistä edustaja vaan ennemmin hahmotutkielma ja mysteerielokuva ilman vastauksia.

Elokuvan keskittyminen viittaamiinsa Caponen tapahtumarikkaisiin varhaisvaiheisiin olisi toiminut narratiivisena kokonaisuutena paremmin, mutta sitä halajavat voivat hakeutua vaikka Boardwalk Empire (2010–2014) -sarjan pariin. Trankin elokuva loppuu kuten alkoikin sairaaseen Caponeen perheensä ympäröimänä, mutta muistaako hän tämän aarteen merkityksen, jätetään avoimeksi.