Fantastic Four valkokangas

Fantastic Four -sarjakuva (Ihmeneloset) ansaitsee paikkansa supersankarikaanonissa. Kyseessä on ryhmä, jonka neljä sankaria muodostavat keskenään jonkinlaisen uusioperheen. Henkilökohtaiset ongelmat ja ryhmän keskinäiset riidat oltiin kuitenkin aina valmiita laittamaan sivuun, kun maailma tarvitsi pelastajia.

Tämä sekoitus saippuaoopperaa ja supersankariseikkailua teki Fantastic Fourista sellaisen menestyksen, että Marvel-kustantamo alkoi tuoda markkinoille yhä vain enemmän uusia, arkisista ongelmista kärsiviä sankareita, joihin lukijat pystyivät samastumaan. Tämä johti välillisesti Marvel-sarjakuvauniversumin luomiseen.

Mutta ennen kuin kukaan edes osasi unelmoida Marvel-elokuvauniversumin kaltaisesta kassamagneettikoneesta, Marvel-kustantamo alkoi myydä sarjakuviensa elokuvaoikeuksia eri studioille. Fox nappasi kasasta Fantastic Fourin ja X-Menin, eivätkä nämä hahmot enää elokuvamaailmassa kuulu samaan kaanoniin Avengersien kanssa.

Kahta edellistä Fantastic Four -elokuvaa voi pitää lajinsa viimeisinä. Ne olivat kepeitä supersankariseikkailuja, jotka sattuivat ilmestymään samaan aikaan, kun Christopher Nolanin Batman-elokuvat ja nouseva Marvel-universumi alkoivat viedä supersankarileffoja uuteen suuntaan. Fantastic Fourit saivatkin nihkeitä arvosteluja ja tuottivat odotuksia vähemmän, joten sarjan uudelleenkäynnistäminen oli vain ajan kysymys.

Ohjaajaksi on valikoitunut Josh Trank (Chronicle), jonka käsissä Ihmenelosten syntytarina päivitetään yllättävänkin synkäksi kertomukseksi. Nuorista koostuva tiedemiesporukka kehittää koneen, jolla he voivat matkustaa toiseen ulottuvuuteen. Matka osoittautuu kuitenkin epäonniseksi ja jokainen porukasta kehittää erilaiset supervoimat. Vähitellen sankarit oppivat käyttämään voimiaan ja heistä tulee maata suojeleva supertiimi.

Perustava ongelma on tietenkin se, että ryhmän jäsenten väliset suhteet jäävät kerronnassa paitsioon. Alussa kaikki viettävät rutkasti aikaa keskenään tutustuen ja suhteita muodostaen, mutta sitten hahmokehitys nollataan, kun kerronta hyppää kerralla kokonaisen vuoden eteenpäin ja hahmot ovatkin jo päässeet sinuiksi heitä aiemmin piinanneiden voimien kanssa. Miksi oppimisprosessia ei voinut näyttää? Nyt tehty ratkaisu hajottaa kerronnan kertaheitolla.

Yksittäisistä ongelmista suurin on elokuvan kliimaksi, joka menee ohi aivan liian nopeasti. Toiseen ulottuvuuteen vangiksi jäänyt Victor von Doom pääsee vapaaksi ja yrittää tuhota maailman uusilla supervoimillaan, joiden luonnetta tai mahdollisia rajoja ei missään vaiheessa määritellä. Syntytarina on yksi superleffojen kaavamaisimmista muodoista, eikä uusi Fantastic Four ole lajityyppinsä poikkeus. Tässä vain lasketaan perustuksia tulevia jatko-osia varten ja tarinan käsittelyssä on pakkopullan makua.

Vaikka Fantastic Four kulminoituu pettymykseen, elokuvan parissa viihtyy paremmin kuin monien tämän kesän epäonnistuneiden ensi-iltojen. Tämä johtuu pitkälti Trankin synkästä tyylistä. Tehosteet näyttävät komeilta ja Reed Richardsin venymisefektit suorastaan groteskeilta, mutta tylsä kiviulottuvuus olisi voinut olla visuaalisesti kiinnostavampikin. Kaikkein paras luomus on supervoimainen Doom, jonka pelottava ulkonäkö ja verisimmät teot ovat kuin suoraan kauhuelokuvasta. Sääli, ettei sisältö yllä missään vaiheessa kuoren tasolle.