Shine kotikatsomo

Australialaisen elokuvan loiston vuosikymmenellä 1990-luvulla maasta tuli useita menestyneitä elokuvia sekä näyttelijöitä, joista monet ovat Anglo-amerikkalaiseen tuotantoon läheisten suhteiden myötä siirtyneet Hollywoodiin. Uudenlaisten aiheiden ja henkilövetoisten elokuvien joukkoon kuului Scott Hicksin ohjaama Loisto (Shine, 1996). Pianisti David Helfgottin elämänvaiheiden inspiroima elokuva keräsi ilmestyessään kritiikkiä tositapahtumien kuvauksestaan, mutta myös arvostusta erityisesti pääroolissa Oscarin arvoisesti näytelleelle Geoffrey Rushille.

Mozartin kaltaisesta ihmelapsesta nuoreksi pianistilahjakkuudeksi kasvava David (Alex Rafalowicz/ Noah Taylor) soittaa ja kilpailee isänsä Peterin (Armin Mueller-Stahl) opastuksella. Kun Davidille tarjoutuu mahdollisuus viedä soittotaitoaan eteenpäin opiskelulla Yhdysvalloissa hänen ylisuojeleva isänsä, joka heijastaa omaa elämäänsä poikaansa, kieltää häntä lähtemästä, minkä vaikutukset Davidin tulevalle uralle ja mielenterveydelle ovat kohtalokkaat. Myöhemmin nuoruuttaan muisteleva aikuinen David (Geoffrey Rush) painiskelee skitsoaffektiivisen häiriön ja ihmissuhteidensa kanssa päästessään psykiatrisesta sairaalasta pyrkimyksenään soittaa jälleen ammatillisesti.

Loiston antamaan kuvaan Davidin isästä perhettään hallitsevana ja jopa väkivaltaan taipuvaisena on suhtauduttu kriittisesti. Valinta kuitenkin tukee dramaturgisesti Davidin subjektiiviseen näkökulmaan sitoutunutta audiovisuaalisen kerrontaa. Davidin viha-rakkaussuhde isäänsä ja parisuhde tulevaan vaimoonsa Gillianiin (Lynn Redgrave) esitetään hänen elämäänsä keskeisimmin määrittäneinä tekijöinä. Elämäkertaelokuvan statuksestaan huolimatta Jan Sardin ja Scott Hicksin käsikirjoitus ei pohjaudu kaikilta osin todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin, vaan vapauksia otetaan kerronnan kustannuksella useimpien genren teosten tavoin.

Rushin paneutuminen Davidin nopean puheen maneereihin ja ihmisystävällisyyteen ilahduttaa muuten klassista palkintomateriaalia edustavassa roolissa, joka muistuttaa temaattisesti hyvin paljon Daniel Day-Lewisin esittämää Christy Brownia elokuvassa Minun elämäni (My Left Foot: The Story of Christy Brown, 1989). Molemmissa teoksissa korostuu myös rakastavan vaimon merkitys päähenkilön elämässään uudelleen löytämälle inspiraatiolle.

Kuvauksen avulla tuodaan hienosti esiin päähenkilöiden ajatusmaailmaa Davidin yksinäisyydestä ja kokemattomuudesta aina hänen sadepisaroiden tavoin pirstoutuneeseen mieleensä. Davidin isän käyttäytymisen taustalla voi taas nähdä keskitysleirikokemukset sekä Helfgottin perheen köyhät sosiaaliset olot, jotka heijastuvat hänen halveksuntaansa musiikkipiirien parempiosaisia ihmisiä kohtaan. Hienon sivuroolin tekee myös veteraani brittinäyttelijä Sir John Gielgud Davidia innostavana opettajana Lontoon Royal College of Musicissa.

Pienimuotoinen, mutta suuria tunteita herättävä elokuva on jäänyt pitkäksi aikaa omaan mieleen, vaikka se on mielenterveysongelmien käsittelyltään osittain vanhentunut ja dramaattisesti kärjistetty. Musiikin soiton ja kuuntelun merkitystä Davidin mielenrauhalle ja kirkkaalle ajattelulle tukevat myös Helfgottin itsensä elokuvaa varten soittamat kappaleet. Australian Film Commissionin tukema Loisto yhdistääkin menestyksekkäästi Hollywoodin historiallisen elämäkertoelokuvan australialaisen taiteilijan kehityksen kuvaamiseen.