Bullet Train kotikatsomo

Japania halkovassa junassa Brad Pittin esittämä hattupää suorittaa simppeliltä vaikuttavaa keikkaa. Junasta pitäisi löytää salkku ja poistua sen kanssa seuraavalla seisakkeella. Saman asian ympärillä hyörii muutama muukin konna ja kepuli, joten vaikeaksi menee. Lopputulemana selitetään ja säntäillään ympäri junaa ja mukiloidaan toisia minkä keretään.

Alkuperäisen tarinan on kynäillyt japanilaiskirjailija Kōtarō Isaka, jonka samannimiseen kirjaan David Leitchin ohjaama Bullet Train perustuu. Stunttitaustan omaava Leitch on profiloitunut ison rahan tusinatoiminnan tehtailijaksi. Alkujaan kyse oli ohjaaja Antoine Fuquan projektista ja tähtäimessä oli vakavailmeinen toimintarypistys, mutta tuotantoyhtiön uuden palkkarengin myötä elokuvasta lutviutui olevinaan trendikäs toimintakomedia.

Toimintakonsepteja on istutettu juniin aiemminkin. Parhaimmillaan nopeasti liikkuva suljettu tila tarjoaa sangen dynaamisen ja jännitteisen toimintaympäristön, mistä Andrei Konchalovskyn Pakojuna (1985) on kelpo esimerkki. Bullet Trainissa ei ole edes haikuja tästä. Juna on teelmyksessä vain jonninjoutavan läpänheiton ja tympeän hyppely-tappelun merkityksetön kulissi.

Ylitsepursuavalla dialogilla ja olevinaan äkkiväärällä väkivallalla Leitch on yrittänyt apinoida Quentin Tarantinoa. Lopputulema on niin umpisurkea, että Tarantinon mainitseminenkin samassa yhteydessä antaa tekeleelle ansiotonta arvonnousua. Sopivamman vertailukohdan antavat Guy Ritchien teelmykset, jotka nekin ovat Bullet Trainiin verrattuna sujuvaa katseltavaa.

Leitchilla ei vaikuta olevan Bullet Trainissa alkeellisintakaan ymmärrystä ja osaamista teatraalisen väkivallan ja hirtehisen dialogin yhdistämisestä, vaikka takana on Deadpoolin jatko-osa (2018). Bullet Train on rytmitetty äärimmäisen hitaasti eteneväksi ja siten umpitylsäksi. Brad Pittiä ja lopussa nähtävää Michael Shannonia lukuun ottamatta elokuva on roolitettu kakkosketjun tusinastaroilla, joiden karismattomuudella ei turpahupia pidetä yllä.

Toiminnan osalta graafiset hyppely-tappelut ovat jo niin geneeristä kuvastoa, että niiden varaan ei toimintaelokuvaa voi enää mitenkään laskea. Munaton mekkalointi on kuin irvikuva siitä, mitä kunnolliseen toimintaintensiteettiin tarvitaan. Eikä kyse ole vain makuasioista, sillä Bullet Trainin rakenteelliset ongelmat ovat mainstream-elokuvaksi sangen vakavia. Pinta on esteettisesti korea, mutta pinnan alla on niin monta kerronnallista suvantoa, että niihin pyörimään jääminen kertoo vain taitamattomasta kipparoinnista.

Heikko suorittaminen ei tunnetusti ole este menestykselle. Brad Pittin tähtikuvalla ratsastava sekasotku tahkosi teattereiden lippuluukuilla parinsadan miljoonan tuloksen.