Atomic Blonde valkokangas

Sarjakuvaan pohjaavan Atomic Blonden ytimessä on loppuvuosi 1989 ja murenemisen merkkejä osoittava Berliinin muuri. Pääkaupungin kaduilla on iloista optimismin tuntua, mutta kulissien takana MI6 hermoilee.

Brittiagentti on murhattu, ja tämän hallussa ollut salainen nimilista on kateissa. Väärissä käsissä lista paljastaisi kaksoisagentteja idän ja lännen molemmin puolin ja pitkittäisi kylmää sotaa vuosikymmeniksi. Väkivaltaista sekametelisoppaa selvittämään lähtee agentti Lorraine Broughton (Charlize Theron).

Berliinin muurin viimeiset päivät sitovat elokuvan enemmänkin tyyliin kuin mihinkään erityiseen sanomaan. Atomic Blonde on yhtä aikaa graffiti DDR-betonissa, loisteputkihohteinen toimintapastissi ja The Clashin keikkajuliste.

Päivällä kuvatuissa kohtauksissa Berliinin virastoharmaa tasapainottaa yöjaksojen neonvärejä, jotka eivät ole aivan varmoja siitä, mille vuosikymmenelle kuulua. Kuvasto on sekä kelmeää että näyttävää, mikä on myös omiaan tukemaan elokuvan kyynisyyttä.

Juoni etenee vilkkaasti yhtäältä David Bowien, New Orderin ja Depeche Moden ja toisaalta säveltäjä Tyler Batesin modernimpien teknosävelten tahtiin. Soundtrack on todella runsas, ja kuten kuvienkin kanssa, lopputulos on jatkuvaa tyylittelyä. Tärkeänä silmäniskuna toimii kohtaus, jossa uutistenlukija puhuu sämpläyksestä musiikkimaailman uutena ilmiönä ja kysyy, onko se taidetta vai plagiointia. Samoin voi kysyä, toimiiko ohjaaja David Leitchin riskialtis kikkailu Atomic Blondessa. Lyhyt vastaus: enimmäkseen kyllä.

Atomic Blondessa on rutkasti enemmän tyyliä kuin sisältöä, ja mikäpä siinä, kun elokuva tietää sen itsekin. Viihdytettäväksi on helppo antautua, mutta vajaan kahden tunnin kestoa elokuva ei kykene perustelemaan.

Juoni pusertuu loppua kohden kaavamaiseksi vakoojatrilleriksi, jossa viimeiset langat yhdistyvät kliseisesti vasta, kun joku hahmoista paljastaa salaisuudet tuijottaessaan pistoolin piippuun. Lorraine Broughtonin tarina aukeaa takaumien kautta, sillä hän istuu jo MI6:n kuulusteluhuoneessa operaation jälkeen. Jännittää ei siis ainakaan tarvitse.

Kun elokuva nojaa niin vahvasti ulkonäköön ja fiilikseen, näyttelijävalinnatkin tuntuvat perustuvan samoihin kriteereihin. Monista reppanarooleista tunnettu Eddie Marsan todella näyttää epätoivoiselta itäsaksalaisloikkarilta. Irvistelevä James McAvoy puolestaan käyttää tarinan renttuagenttina osin samaa työkalupakkia kuin Filthissäkin (2013). MI6-esimiestä näyttelevä Toby Jones huokailee tarinaan John le Carré -henkeä jo pelkällä habituksellaan. John Goodman peesaa CIA-pomona värittömästi ja vakuuttavasti.

Pääroolissa Charlize Theron on kuin itse elokuvakin: komea ja ontto. Lorraine Broughton on kuin ultraväkivaltainen Debbie Harry, joka tuntuu enemmän toimintakuvien kohteelta kuin voimalta, joka veisi tarinaa eteenpäin. Toisaalta elokuva alkaakin hapuilla juuri niinä hetkinä, jolloin se yrittää kasvattaa lihaa katkottujen luiden ympärille. Joskus on vain parempi vetää turpaan niin hyvin kuin osaa, ja sen Atomic Blonde todella osaa.