Onibaba kotikatsomo

Japanilaisen aave-elokuvan klassikoihin kuuluu Kenji Mizoguchin Ugetsu – kalpean kuun tarinoiden (Ugetsu monogatari, 1953) ohella Kaneto Shindôn ohjaama ja uuden aallon taide-elokuvaa edustava Onibaba – tappajat (1964). Elokuva on moraliteetti ihmisistä sota-aikana, jolloin sankaruus ja oikeamielisyys karisevat selviytymisen ja hyväksikäytön tieltä.

”Aukko. Syvä ja pimeä. Pimeys on ollut olemassa muinaisista ajoista asti.” Näillä sanoilla alkava Onibaba kuvaa ihmisen luonteeseen ajasta riippumatta kuuluvaa pimeyttä. Keskiaikaisen Japanin kaislojen peittämällä suistoalueella asuu vanhempi nainen (Nobuko Otowa) ja hänen nuorempi miniänsä (Jitsuko Yoshimura). Hengissä pysyäkseen naiset väijyvät alueen läpi kulkevia sotilaita heitä tappaen ja ryöstäen.

Kun sodasta saapuu takaisin poikaansa ja miestään Kichiä odottavien naisten yllätykseksi vain tämän ystävä Hachi (Kei Satô) alkavat sukupuolten väliset suhteet kiristyä. Samalla kansantarut ja maaseudun väestön taikauskoisuus kirouksineen saavat päähenkilöt uskomaan pahojen voimien läsnäoloon, kun alueelle ilmestyy mystisen naamion verhoama samurai.

Jos Rashomo – paholaisen temppeli (1950) rakentui keskusteluiden ja tarinoiden kertomisen varaan, Onibaba keskittyy ennemmin niitä kertoviin ihmisiin. Heidän kokemansa tuska paljastuu hiessä loistavilta kasvoilta ja niitä halkovilta likaisilta hiussuortuvilta. Luonnon valtaa henkivässä elokuvassa kuumuudessa kärvistelevällä suistoalueella elävä kolmikko joutuu kohtaamaan oman henkilökohtaisen helvettinsä, josta ei ole pakotietä.

Sodan ja sen seurauksien todetaan raunioittavan maan ja yksittäisten ihmisten talouden, mutta tekevän hyvää mustan pörssin kaupalle, josta amatsonien kaltaiset aseiden käyttöön tottuneet naiset ovat riippuvaisia. Shindôn elokuvan toimijuutta omaavien naisten käsittely ei kuitenkaan aivan vapaudu miehisen katseen vallasta, jonka kautta heidän suhteensa Hachiin määritellään.

Ruokaan vaihdettavan arvotavaran hankkimisesta tulee tavoite, johon naiset pyrkivät keinolla millä hyvänsä ja suhteiden muodostamisesta tulee heidän selviytymisensä kannalta keskeistä. Hachin aluksi tunkeileva lähestyminen muuttuu, kun nuorempi naisista alkaa hakea seksuaaliseen puutteeseensa tyydytystä tämän luota, mikä ajaa vanhemman naisen tarttumaan äärimmäisiin tekoihin apunaan samurain naamio.

Neuvostomontaasin leikkauksen sekä 1960-luvun uuden aallon elokuvanteon vaikutteet loistavat Onibabassa. Sulavat kamera-ajot kaislojen keskellä liikkuvien ihmisten perässä sekä kokeilevan jyrkät kuvakulmat, jotka korostavat hahmojen pienuutta luonnon keskellä. Hikaru Hayashin tärykalvoille räjähtävä jazzhenkinen torvi- ja rumpumusiikki tekee myös vaikutuksen ollen rauhallisten kuvien kanssa ristiriidassa.

Rohkeampi seksuaalisuuden ja siihen liittyvien halujen käsittely erottaa Onibaban klassisen studioelokuvan teon rajallisemmasta ilmaisusta, vaikka japanilaisia perinteitä kunnioitetaankin. Symbolismilla viitataan naisten seksuaalisuuteen, kuten kuolleet sotilaat vaginan omaisesti nielaisevassa onkalossa sekä kaislikon poikki juoksevan nuoren naisen orgasmin kokemuksen havainnollistavissa lentoon syöksähtävissä linnuissa.

Kolmiodraamana etenevässä Onibabassa luodaan tunnelmaltaan tihentyvä jännitysnäytelmä, jonka metaforiset tasot käsittelevät seksuaalisen vapautumisen ja sen kieltämisen seurauksia. Äärimmäisiin tilanteisiin ajetut ihmiset kadottavat humaaniutensa sitä vain teeskennellen kuin laittamalla päällensä hymyilevän naamion. Koston ja intohimojen vuoksi heitä rangaistaan arpeutumisella tai kuolemalla.