Pakojuna kotikatsomo

Entisessä Neuvostoliitossa jo 1960-luvun alussa uransa aloittanut venäläisohjaaja Andrei Konchalovsky loikkasi 1980-luvulla USA:n maaperälle, jossa hän ohjasi hyviä elokuvia kuten Marian rakastajat (1984) ja Shy People (1987) sekä ala-arvoisia rimanalituksia kuten Tango & Cash (1989). Pakojuna edustaa Konchalovskyn Amerikan vierailun parhaimmistoa. Se on 1980-luvun filosofis-fyysisen toimintaelokuvan ehdotonta eliittiä sieltä rankimmasta päästä. Ei graafisen väkivallan eikä veriurheilun tähden, vaan paljaaksi riisutun tarinan ja tuiman asenteen ansiosta. Elokuva on myös lajinsa viimeisiä, sillä 1980-luvun loppupuolella toimintaelokuvan kehitys otti Die Hardin (1988) myötä suunnan kohti megalomaanisempaa spektaakkelia, jossa äärimmilleen pelkistetyn toiminnan karu intensiteetti korvattiin tehosteiden ja räjäytysten vyörytyksellä.

Vaikka elokuvan taustavoimiksi paljastuvatkin suorastaan pahamaineiset tuotanto- ja levitysyhtiöt, Golan & Globus ja The Cannon Group, niin kyse ei ole mistään Reaganin ajan pateettisesta oikeistolaisesta rymistelystä, vaan parhaimmillaan metafyysisiäkin ulottuvuuksia hipovasta, puhtaasta toimintaelokuvasta, joka ei ole menettänyt vuosien kuluessa tehoaan ja joka perustuu itsensä Akira Kurosawan käsikirjoitusluonnokseen. Ehkäpä juuri kyseinen yhdistelmä - venäläinen ohjaaja, Kurosawan tarina ja amerikkalainen junttakoneisto - on vaikuttanut siihen, että lopputulos on kaikessa ankarassa suoruudessaan hyvin vangitseva aivan viimeiseen karuun kuvaan asti.

Mainitsemisen arvoinen seikka on myös se, että elokuvan yhtenä käsikirjoittajana on vaikuttanut Tarantinon Reservoir Dogsin (1991) Mr. Blue eli Edward "Eddie" Bunker - entinen ammattirikollinen ja linnakundi, ja nykyinen näyttelijä ja kirjailija (suomennettu esim. Verikoirat, Like 1997), joka esittää Pakojunassa pientä, mutta keskeistä sivuroolia vanhana vankilaveteraanina.

Ei ole sinänsä mikään ihme, että Pakojuna on saanut osakseen myös murskakritiikkiä. Toimintarainaksi elokuva on ahdistavilla teemoilla täyteen pakattu, raamatullinen ihmisolemuksen ripitys, joka Kristus-allegoriana upottautuu uskomattoman väkivaltaisiin tunnelmiin ja joka ei katsomiskokemuksena ole laisinkaan miellyttävä. Jos ei tietäisi Kurosawan osuutta, niin lopun Richard III -sitaatti maistuisi jo kliseisiinsä jäykistyneen filosofoinnin ylikypsältä puurolta. Vahvasti näyttelijöiden (Jon Voight - Mannyn osastaan myös Oscar-ehdokkaana, Eric Roberts, Rebecca De Murnay, John P. Ryan) varassa etenevä tarina kestää pahimmat karikot, koska varsinaista tarinaa ei edes ole. Ihminen on ihmiselle susi -teemaa on rakennettu muutamien väkevien tunnelmatuokioiden varaan samalla, kun tuomiopäivän juna jyskyttävää kohti kohtaloaan kuin luonnonvoima.

Pakojuna on avoimesta ihmisvihastaan huolimatta kuitenkin lopulta hyvin inhimillinen elokuva. Ohjaaja Konchalovsky ei ole ollut kiinnostunut toiminnan näyttävästä visualisoimisesta, vaan on luottanut yksinkertaiseen ja rosoiseen ilmaisuvoimaan, jolla hän on luonnenäyttelijöiden kautta pureutunut peräänantamattomasti ihmisluonteen pimeään ytimeen.