Benedetta kotikatsomo

1600-luvun Toscana. Rutto tekee jälleen tuhojaan Euroopassa. Pieni uskovainen tyttö Benedetta tuodaan luostariin kahdeksanvuotiaana. Nunnaluostari tekee hyvät kaupat pienen tinkimisen jälkeen: uutta noviisia ei oteta luostariin suinkaan sydämen hyvyydestä, ilman mojovaa siirtosummaa, jonka isä raskain sydämin pulittaa.

18 vuotta myöhemmin luostarin muurien ulkopuolinen todellisuus tavoittaa Benedettan (Virginie Efira) nuoren Bartolomean (Daphne Patakia) muodossa. Bartolomea on paossa väkivaltaista isäänsä, joka katsoo omistajan oikeudella voivansa tehdä tyttärelleen mitä haluaa. Benedettan ensimmäinen tunne on sääli, ja hän haluaa pelastaa pahoinpidellyn tytön luostariin. Bartolomean myötä Benedettassa herää kuitenkin muitakin tunteita kuin sääli Varsinkin yksi on vaarallinen yhteisölle, nimittäin himo lihalliseen rakkauteen, olosuhteet huomioon ottaen luonnollisesti toiseen naiseen.

Bartolomea on toista maata kuin luostarin siveät nunnat. Benedetta ei ymmärrä tunteitaan, ja patoutunut seksuaalisuus saa vääristyneitä, sadistisia muotoja ennen kuin Benedetta ymmärtää, mikä tuo helpotuksen. Seksuaalisuus, uskonnollisuus, valta ja vallankäyttö kietoutuvat yhteen niin kuin vain jyrkän hierarkisissa, suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä voi käydä.

Joillekin voi herätä kysymys, mihin uskontoja tarvitaan? Mitä hyvää ne edesauttavat, tuovat mukanaan? Uskonnollisia ajatuksia omaavat ihmiset, varsinkin katolilaiset, katsovat tätä elokuvaa aivan eri silmin kuin maallistunut pohjoismainen ihminen. Luostarilaitos takasi mitä ilmeisimmin ainakin joillekin naisille – harvoille ja valituille – suhteellisen turvallisen paikan hyvin turvattomassa maailmassa. Kolikon kääntöpuolena oli siveyslupaus ja maallisesta elämästä luopuminen, nimeä myöten.

Sen verran voimakkaista tunteista on kyse, että Benedettassa puhkeaa uskonnollinen hurmos pakollisine stigmoineen ja taivaallisine näkyineen, joissa itse Jeesus ottaa varsin lihallisen hahmon. Benedetta ottaa sisäänsä Jeesuksen kirjaimellisesti krusifiksin muodossa. Nunnia ei turhaan kutsuta Jeesuksen morsiamiksi. Tämä menee jo liian pitkälle luostarin maineesta huolestuneen abbedissan, Sisar Felicitan (Charlotte Rampling) mielestä, vaikka hänestä onkin kovin mukavaa tirkistellä Benedettan ja Bartolomean touhuja.

Ohjaaja Paul Verhoevenin ja David Birken käsikirjoitus perustuu Judith C. Brownin kirjaan Immodest Acts: The Life of a Lesbian Nun in Reneissance Italy. Benedettan tarina on siis tosipohjainen, mutta minkä verran, sitä ei tietenkään paljasteta. Ihmettelen nykyistä julkaisupolitiikkaa ainakin mitä tulee dvd-julkaisuihin: kun ekstroja kerrankin kaivattaisiin, niitä ei ole. Benedettan kohdalla jämäkkä historiakatsaus olisi ollut poikaa.

Paul Verhoeven herätti joskus muinoin tunteita elokuvillaan kuten Robocop (1987), Philip K Dick -filmatisoinnillaan Total Recall – Unohda tai kuole (1990), siitä yhdestä vilautuksesta elokuvahistoriaan jääneellä rikoselokuvalla Basic Instinct (1990), ja totaaliseksi flopiksi tuomitulla Showgirlsilla (1995). Starship Troopers – Universumin sotilaat (1997) jakoi myös tehokkaasti mielipiteet, sillä kukaan ei oikein tuntunut pääsevän selvyyteen oliko kyseessä parodia, allegoria vai mikä?

Benedetta on varsin säyseä, hallittu ja muotopuhdas historiallinen draama ottaen huomioon sen sisältämät teemat kuten uskonnollisuus ja seksuaalisuus, varsinkin samaa sukupuolta olevien. Liekö Verhoeven vallan seestynyt vanhemmiten, mutta hän ei ole lähtenyt revittelemään pornon parissa vaikka ainekset olisivat olleet kasassa.

Benedetta käsittelee seksuaalisen teemansa lisäksi valtaa ja vallankäyttöä sekä naisen rajallisia mahdollisuuksia toteuttaa yhteiskunnallista rooliaan keskiajalla. Kaiken ympäröi katolisen kirkon tuolloin vielä kiistaton mahti, ja naisten asema tässä kontekstissa oli hyvin pitkälti ennalta määrätty. Niin oli toki miestenkin. Vaikuttaa siltä, että Verhoeven haluaa vain kertoa itseään kiehtoneen tarinan, ei niinkään ärsyttää tahallaan. Selvää on kuitenkin, että joku tästäkin vetää krusifiksin nenäänsä.