Näkymätöntä ja näkyvää pintaa

Tiedemiehestä askartelemassa näkymättömäksi tekevän eliksiirin kanssa kirjoitti jo aikoinaan H.G. Wells - jonka tarinan pohjalta James Whale vuonna 1933 ohjasi elokuvan The Invisible Man. Ja kun nyt tiedetään, että kaikki toistuu enemmän tai vähemmän sykleissä, oli vain ajan kysymys koska populaarielokuva kääntyy jälleen katsomaan omia jälkiään. Mutta 1930-luvun miedon komedian keinoin tapahtunut tematisointi luonnon kanssa leikkimisestä ja ihmisen ainaisesta jumalkompleksista on kääntynyt ajalle tyypilliseksi spektaakkelipinnaksi ilman moraalista - tai mitään muutakaan - ulottuvuutta.

Paul Verhoevenin elokuva Hollow Man ei jaksa kantaa aihettaan alkua pitemmälle, vaan tyytyy tuttuun ja helppoon ratkaisuun: katsojalle näytetään toinen toistaan hätkähdyttävämpiä erikoistehosteita, vähän paljasta pintaa ja tietysti väkivaltaa. Ohjaaja, joka on jo esitellyt meille kolmerintaisen mutantin ja Sharon Stonen ilman alushousuja, luottaa siihen, että muuta ei edelleenkään tarvita. Elokuvan tiedemiehen näkymättömyyden varjolla tehdyt ekskursiot muistuttavat enemmän jokaisen puberteetti-ikäisen pojan hihitysten sekaista fantasiaa kuin minkään tason älyllistä pohdintaa tieteen ja sen tekijöiden rajojen käynnistä, vallasta ja sen käytöstä tai moraalin veteen piirretyistä viivoista. Kaikki nämä ovat kuitenkin asioita, jotka enemmän kuin hyvin olisivat mahtuneet Hollow Manin arkkityyppisen science fiction -aihion sisään.

Hollow Man / Hollow Man - mies ilman varjoa - © 2000 Columbia PicturesArmeijan huippuyksikön tutkija Sebastian Caine (Kevin Bacon) on kehittänyt seerumin, joka pystyy muuttamaan näkymättömäksi. Kun myös takaisinpalauttaminen näyttää olevan ratkaistu, ylimielinen ja keksinnöstään hurmioitunut tiedemies päättää kokeilla ainetta itseensä - huonoin seurauksin. Takaisin näkyväksi palauttaminen ei onnistu. Tilanne ei Cainen kohdalta ole kuitenkaan niin huono miltä se näyttää, sillä hänelle alkaa selvitä näkymättömyyden tarjoamat mahdollisuudet. Mutta yhtä aikaa muulle tutkimusryhmälle paljastuu enemmän ja enemmän, että heidän henkensä on vaarassa.

On jopa hieman hämmästyttävää, miten syvyydettömästi Verhoeven lähestyy elokuvansa perusasetelmaa. Mitään siitä poliittisesta ja sarkastisesta asenteesta, joka teki Starship Troopersista (1997) täysin mukiinmenevän, ei ole jäljellä. Tekeekin mieli kyynisesti ajatella, että siitä on enemmän kiittäminen Robert A. Heinleinin alkuperäiskirjaa kuin Verhoevenia tai elokuvan käsikirjoittajia. Itse asiassa Kevin Baconin lihallistamaa - ja Friedrich Nietzscheäkin siteeraavaa - Sebastian Cainea voi pitää jonkinlaisena metaforana koko elokuvasta: kaikki se, mikä muka merkitsee jotakin, on pinta ja ehdottomasti sen läpinäkyvyys tai syvyydettömyys. Toisin sanoen Hollow Manissa tehdään näkymättömäksi myös paljon muuta ja oleellisempaa kuin pelkkä tutkija. Jo rainan englanninkielinen nimi myötäileekin tätä enteellisesti: jos on päähenkilö ontto tai tyhjä, niin sitä on myös itse elokuva.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,3 /4 henkilöä