Showgirls kotikatsomo

Kaikista kulttielokuvista Showgirls on ansainnut nykypäivänä paikan The Roomin ja Plan 9 from Outer Spacen rinnalla. Uskaltaisin melkein sanoa, että tässä kategoriassa sitä voisi pitää kanonisoituna teoksena. Paul Verhoevenin 1990-luvun floppi on saanut ajan kanssa mittavan fanikunnan ja se on uudelleenjulkaistu lukemattomia kertoja sisältäen yhä enemmän ja enemmän ekstroja. Tuoreessa pohjoismaisessa blu-ray-julkaisussa ei lisukkeita ole.

Showgirlsin julkaisuvuonna 1995 ranskalainen kriitikko ja ohjaaja Jacques Rivette kutsui sitä mestariteoksesi. Euroopassa vastaanotto ei ollut yleisesti ottaen myöskään niin murskaava kuin Yhdysvalloissa. En itsekään lähde allekirjoittamaan sitä niin huonoksi elokuvaksi, että se olisi siksi hyvä. Mutta en myöskään yhdy Rivetten ja nykypäivän revisionistien ideaan, että kyseessä olisi joku huikea ja mestarillinen satiiri yhdysvaltalaisesta kulttuurista.

Elokuvan tapahtumat menevät kutakuinkin seuraavanlaisesti. Nuori Nomi Malone (Elizabeth Berkley) päätyy Las Vegasiin ja luonnollisesti melkein heti strippiklubin tanssijaksi. Täällä – David Foster Wallacea lainaten – ”Yhdysvaltojen vähiten teennäisessä kaupungissa” Nomi joutuu oppimaan, mitä kaikkea vaaditaan päästäkseen glamourin ja roskan huipulle. Tapahtuu paljon selkään puukottamista ja nussimista. Yli kahden tunnin aikana Nomi etenee vähäisestä ja spermaisesta räkäläpubin tanssijasta Las Vegasin suurimman spektaakkelin tähdeksi. Saavutettuaan tämän hän päätyy takaisin liftaamaan, mutta tällä kertana määränpää on Yhdysvaltojen teennäisin kaupunki. Lukijana ei varmasti tarvitse arvata mistä paikasta on kyse.

Mitä Verhoeven ilmiselvästi sekä hyvin alleviivaavasti satirisoi, on koko idea amerikkalaisesta unelmasta. Systeemi nähdään läpimätänä ja sen voittaminen onnistuu ainoastaan hyvin rappiollisen käytöksen avulla. Miljöö onkin huikean likainen ja ankea. Las Vegas ei ole koskaan näyttänyt yhtä rumalta ja turhalta. Hahmot toimivat samalla tavalla. Kyle MacLachlan jää erityisesti mieleen sosiaalisesti hyväksyttävänä sutenöörinä, joka on kumminkin onnistunut pääsemään yhteiskunnassa sellaiseen asemaan, että häntä ei pidetä täytenä ihmisroskana.

Elokuvan hauskin kohtaus liittyy myös MacLachaniin, kun hän harrastaa seksiä Berkleyn hahmon kanssa. Tämä tapahtuu uima-altaassa ja on ehkä spektaakkelimaisin ja absurdein sukupuoliyhtymä sitten Nagisa Oshiman Aistien valtakunnan kananmunaepisodin jälkeen.
Tällaisia huvittavia episodeja tapahtuu aina välistä. Kaikkien hahmojen – siis aivan kaikkien – käytös on ihan uskomattoman viihdyttävää katsottavaa. Tuntuu siltä, että Verhoeven on napannut amerikkalaisten perusolemuksen muotilehtien kansien perusteella. Samaa voisi sanoa tansseista, joiden poseeraukset ovat suoraan Jojo’s Bizarre Adventure -sarjakuvan sivuilta.

Valitettavasti tämä huvi ei kestä kautta elokuvan, joka on ihan uskomattoman kivuliaasti tahditettu. Välissä tuntuu, että minnekään ei edistytä, mikä johtaa elokuvakerronnan suurimpiin synteihin eli tylsyyteen ja pitkästymiseen. Luultavimmin elokuvan alkuperäinen lyttääminen perimiltään perustui juuri tähän. Ällöttävyyden spektaakkeli alkaa menettää otettaan loppua kohden ja elokuvan toivoisi loppuvan ajoissa. Kaksituntinen elokuva tuntuu henkisesti kolmetuntiselta. Ei tämä voi mitenkään upota keskivertokatsojalle tai varsinkaan rapakon toisella puolella oleviin valtavirtakriitikoihin. Jos sama elokuva oltaisiin tehty Manner-Euroopassa hiukan muokaten, ei sen vastaanotto olisi ensi-iltakierroksellaan varmastikaan ollut aikanaan niin tyrmäävä. Videolevitys olikin sitten menestys, myös Yhdysvalloissa.

Yhdysvaltalaista kulttuuria Verhoeven käsittelee loppupeleissä paremmin muissa teoksissaan, kuten vaikkapa Robocopissa (1987). Onkin hyvä muistaa, että Showgirlsissä kyse on ennen kaikkea kulttielokuvasta. Jokin siinä silti viehättää, eikä tunnu reilulta, että Verhoevenin työ heitetään oikeasti amatöörimäisesti ja huonosti tehtyjen elokuvien joukkoon. Se on vain hiukan epätasainen elokuva, jonka on tehnyt pätevä ohjaaja.